Thou shall not / cannot / must not

”Inhibition”, estyneisyys. Estot.

Mitä ne ovat? ”Inhibition is imaginary”, tuli jostain luettua. Ja sekös on mielenkiintoista! Sillä kyse on silloin mielikuvista, vastauksista kysymyksiin ”mikä minä olen”, ”millainen minä olen” ja ”millainen minä en ole”. Tämän – ’inhibition belongs to imaginary’ – pitäisi tehdä estoista ja estyneisyyksistä varsin alistuvaisia nykyyän suosituille yksinkertaisille hoitomuodoille, jotka perustuvat terapeutin suorittamaan suggestioon ja asiakkaan samaistumiseen häntä hoitavaan henkilöön (esim. ratkaisu-/voimavarakeskeinen ”terapia”; interpersoonallinen malli; tavanomaisten psykologien hoitomenetelmät). Estyneisyyden periaatteiden selvittämisestä tulee kuitenkin astetta mielenkiintoisempaa, kun jätetään suggestiohoidot sikseen ja otetaan huomioon tekemättä-jättämisen toinen puoli: sen saavuttama tavoite ja ’sekundaarihyöty’.

Yksinkertaisimmillaan tilanne olisi seuraavanlainen:

-          ”En voi tehdä [asiaa X] – se on minulle aivan mahdotonta!”

-          ”Mitä hyötyä tästä sinulle on, ettet voi tehdä [asiaa X] ?”

-          ”Mitä tarkoitat? Eihän siitä minulle mitään hyötyä ole, vaan kärsin siitä aivan kauheasti, aina ja ikuisesti!”

-          ”Niinhän sinä sanot, mutta onhan siitä jotain hyötyä oltava, jotta jätät sen mielummin tekemättä kuin tekisit sen.”

-          ”Mutta minä en voi tehdä sitä! Se on minulle aivan mahdotonta! En pysty puhumaan/liikkumaan silloin, kun minun pitäisi tehdä se!”

-          ”Entä mitä sinä silloin mahdat säilyttää itselläsi, kun jätät asiasi tekemättä tai sanomatta? Mitä jätät antamatta jollekulle toiselle – joko läsnäolevalle henkilölle tai vain mielessäsi olevalle mielikuvalle, jota kannat mukanasi itsestäsi tai jostakusta toisesta?”

-          ”Mitä tarkoitat?”

-          ”Saatko sillä tavalla pidettyä itsesi samanlaisena, muuttumattomana, kun jätät tekemättä [asiaa X] ? Saatko ehkä jotain sopimatonta mielihyvää siitä, että jätät antamatta tai näyttämättä toiselle [asiaa X] – mutta et tietenkään tohtisi myöntää tätä salaista iloasi, ehkä et edes itsellesi? Mitä jos oletkin mieluummin estojesi vanki, kuin antaisit itsesi nauttia kaikesta mitä haluaisit tehdä?”

-          ”Tarkoitatko, että tekisin tarkoituksella sen, etten voi tehdä [asiaa X] ?”

-          ”Sinähän teet sen tarkoituksella – jokin osa sinua - muuten ei olisikaan mitään estoa. Kysymys on siitä, miksi teet niin?”

-          ”En minä tiedä.”

-          ”Enkä minä. Mutta jos haluaisimme saada vastauksen tuohon kysymykseen, olisi meidän tarkasteltava näiden petollisen selvien ”haittojen” sijsta niitä hyötyjä, mitä toimintatapa antaa sinulle itsellesi. Niin konkreettisia hyötyjä, kuin myös mentaalisia hyötyjä.”

-          ”Mitä tarkoitat mentaalisilla hyödyillä?”

-          ”Toimimattomuus voi säästää sinua syyllisyydentunnoilta, tai se voi antaa sinun pitää kiinni mielikuvastasi koskien sitä, millainen olet ja millaisena haluat nähdä itsesi – vaikka tämä mielikuva olisi sinulle itseasiassa jopa haitaksi ja tuottaisi kärsimystä, kun koet sen rajoittavan elämääsi ja vapautta nauttia asioista. Syyllisyydentunto ja kärsimys voivat myös itsessään olla ”mieluisia” asioita; harmittelu ja itsensä soimaaminen ovat toisinaan myrkkyä, josta elämme – ei siis myrkkyä laisinkaan, vaan juuri sille hetkelle tarpeellista ravintoa.”

-          ”No tuota en mielelläni myöntäisi, mutta olen kyllä havainnut tietyissä ihmisissä taipumusta siihen ja ihmetellyt, saavatko he siitä jotain nautintoa vai mistä on kyse. Ehkä minussakin voisi tapahtua samaa jossakin tilanteessa, en tiedä. Mutta entäpä ne konkreettiset hyödyt?”

-          ”Kun jotain ei voi tehdä, ei tarvitse myöskään kohdata kyseisen tekemisen tai sen yrittämisestä seuraavia tunteita, niitä jotka tulisivat onnistumisesta tai epäonnistumisesta, mahdollisia pettymyksiä tai iloja. Eihän ilo ja onni ole mitenkään itseisarvoisesti ehdottoman myönteisiä asioita, ne voivat olla myös vieraita ja pelottavia. Tai ne voidaan kokea itseltä kielletyiksi – joko yleensä, tai joissain olosuhteissa. Samoin, jos tekee jotain mikä aikaisemmin on koettu ’mahdottomaksi’, täytyisi muuttaa käsitystä itsestä – siitä mihin on kykenevä ja siitä mikä on itselle sallittua – sekä myös tämän toiminnan tarjoamista mahdollisuuksista, siis siitä, mitä kaikkea nyt tarjoutuu mahdolliseksi, kun estyneisyys on poissa ja teko on mahdollinen. Esto ei ole vain erillinen lukittu huone - yksi irrallinen asia - vaan siitä avautuu uusia näkymiä, tilaisuuksia ja polkuja kuljettavaksi. Esto toimii kuin lukittuna ovena, joka pitää itsen erossa jostakin, sekä tämän jonkin ulkopuolella, erossa itsestä. Se voi olla jotain hyvin mieluisaakin, jota pidetään poissa.”

-          ”Siis esto suojelisi joltakin?”

-          ”Eikö se toimi niin aina? Se suojelee joltakin uhkaavalta, joka voisi toteutua tai jota jopa toivotaan toteutuvaksi. Miten edes olisikaan estyneisyyttä, jos ei olisi aluksi halua, jota vastaan se voisi kohdistua? Ihminen haluaa jotakin, mutta se on häneltä kiellettyä – siksi hän kokee, ettei voi tehdä sitä. On kaksi vaikuttavaa voimaa, halu ja kielto. Toive tehdä ja olla tekemättä - toimia ja olla toimimatta. Ketä ja mitä tarkoitusta nämä tekijät mahtavat palvella?”

-          ”Mitä tarkoitat ”kenellä”? Voiko kyse olla kenestäkään muusta kuin henkilöstä itsestään?”

-          ”Tietysti voi. Kun ihminen on omaksunut käsityksen, että jostakin asiasta nauttiminen on sopimatonta ja kiellettyä, se on tapahtunut samaistumalla esikuviin, omaksumalla näiden sanoja siitä mikä on sallittua ja arvokasta ja mikä ei ole – riippumatta siitä, millaista mielihyvää yksilö itse noista toimista saisi ja miten ne palvelisivat hänen omia, yksityisiä halujaan. Jos kielto on liian voimakas, ei halun voida sallia toteutua. Toiminnasta estynyt ihminen on kuuliainen käskylleen olla tekemättä niin kuin hän haluaisi tehdä.”

-          ”Hänellä on siis mielikuva siitä, mikä on sallittua ja mikä ei – ja jokin teko ei ole sallittua, vaikka haluaisi niin tehdä?”

-          ”Nimenomaan - koska haluaisi niin tehdä. Jokin estää häntä ja siksi on syytä selvittää, miksi tämä esto on olemassa ja miksi se on niin voimakas, että henkilö mielummin noudattaa sitä kuin toimisi toisin – siis toimisi vapaasti oman halunsa mukaisesti.”

-          ”Mutta eikö haluaminen voi itsessään olla väärin? Vaikkapa tappamisen halu? Vahingoittamisen halu? Eikö niiden kohdalla ole parempi, että on estynyt?”

-          ”On tehtävä ero haluamisen ja toiminnan välille. Jonkin asian haluaminen on eri asia, kuin sen toteuttaminen – aina on voitava haluta, mutta lainkuuliaisuus ja siihen kannustavat rangaistukset toimivat yleisinä esteinä halujen vapaalle ilmaisulle. Mutta tappamisesta on jokseenkin turha puhua estyneisyyden yhteydessä, sillä harva lienee todella yrittänyt saada itseään tappamaan jotakuta ja epäonnistunut siinä siksi, että koki olevansa sisäisesti estynyt siihen. Jotta voisi todeta olevansa estynyt tappamaan, täytyisi olla kokenut tilanteen, jossa sen yrittäminen on ollut sekä mahdollista että oma halu on ollut suuntautunut siihen – enemmän kuin toisen ihmisen elämän säilyttämiseen ja teosta seuraavien rangaistusten välttämiseen. Mutta, jos ihminen ei voisi edes ajatella tappavansa tai satuttavansa toista, vaikka kuinka olisi ärsyyntynyt tai tullut loukatuksi, olisi kyse vielä vaikeammasta estyneisyydestä: ajattelun estyneisyydestä. Silloin pelkät ajatukset – mielikuvat – olisivat kiellettyjä, ja ihminen ei voi edes kuvitella haluavansa jotakin. Jos nämä aseteltaisiin vakavuusjärjestykseen, niin ajattelemisen ja toivomisen estyneisyys on paljon rajoittavampi, kuin pelkkää toimintaa koskeva estyneisyys.

-          ”Mitä silloin tapahtuu, kun ihminen on estynyt edes ajattelemasta sitä, mitä haluaa?”

-          ”Siitä seuraa oireita: masennukseksi nimitetty mielentila on yksi mahdollinen seuraus, joka seuraa usein siitä, ettei voida ajatella vihaisia tai onnettomuudesta tyytyväisiä ajatuksia jotakuta ihmistä kohtaan tai tämän kuoleman jälkeen. Tavanomaisin ja arkipäiväisin seuraus ajattelemisen estyneisyydestä lienee kuitenkin se, että ihminen alkaa toteuttamaan näitä kielletyksi koettuja halujaan piilossa itseltään, siis tunnustamatta edes itselleen, että toimii vaikkapa vihamielisesti ja satuttavasti silloin, kun tekee niin. Toiset voivat tämän kyllä huomata, vieläpä varsin selvästi, mutta henkilö ei itse sitä myönnä – se olisi hänelle ”aivan mahdotonta” myöntää, kuten estynyt ihminen toteaisi jonkin teon suorittamisen suhteen.”

-          ”Eli estoja on sekä konkreettisella, toiminnan tasolla, että myös henkisellä, psyykkisellä tasolla – ja nämäkö toimivat samalla tavoin, johtuvat samoista asioista?”

-          ”Kyllä ja ei. Toimintaa koskevassa estyneisyydessä on erään omalaatuisen piirteen mahdollisuus: halu olla toimimatta siksi, ettei toinen saisi halulleen tyydytystä. Silloin kyse on turhauttamisesta, turhauttamisen halusta. ”Jätän sinut kuin nallin kalliolle”-kuvaisi tätä mentaliteettiä. Toisessa on silloin havaittu ja tunnistettu jokin halu, mutta tätä halua ei tahdota täyttää – sen sijaan halutaan, että se jää toteutumattomaksi. Syy voi olla siinä, että toivotaan tämän toisen halun ’jatkavan elämistään’ - joka on myös syy moniin parisuhteissa ilmeneviin tuskaisuuksiin) - tai syynä voi olla se, että koetaan nautintoa siitä, ettei toinen saa sitä, mitä hän haluaisi. Silloin voi olla väärin puhua estyneisyydestä, mutta sopii kysyä, voiko tuollaisen halun omaava henkilö toimia toisinkaan – voisiko hän halutessaan antaa toiselle sen, mitä tämä toinen haluaa? Vai onko se yhtälainen mahdottomuus, kuin estyneen ihmisen ’toimia toisin’, siis tehdä se mikä on häneltä kiellettyä.”

-          ”Estyneisyys voi siis olla seurausta sisäisistä, omaksutuista kielloista, tai omasta halusta olla toimimatta.”

-          ”Niin, ainakin näistä. Lisäksi on mahdollista, että toimintaa pidetään kiellettynä siksi, ettei tahdota kohdata omaa halua – siis toimintaan ohjaavaa impulssia, motiivia ja sen elämistä. Aivan kuin sanottaisiin, että ’en halua tehdä sitä – saattaisin nauttia siitä’.”

-          ”Entä mihin tämä kaikki oikein perustuu?”

Se on jo toinen juttu kerrottavaksi…