"When you have insomnia, you're never really asleep... and you're never really awake."
Joten aika aloittaa blogikirjoittelu.
Aiheet tulevat psykoanalyyttisesta teoriasta. Parhaimmillaan sen soveltamisesta sosiaalialan työhön.
Sosionomiopintojen aikana huomasin, ettei alan käytännön työskentelyä ohjaa varsinaisesti mikään taustateoria - siis sellainen, joka esittäisi syy- ja seuraussuhteet sille, mitä asiakastyöskentelyssä tapahtuu. Tai pitäisi tapahtua. Jos ei osata kertoa, mitä tapahtuu ja miksi tapahtuu (sekä, etenkin, miksi ei tapahdu), niin kuinka alalla voitoimia ammattimaisesti? Siis tarjota palveluita, jotka perustuisivat jollekin muulle(kin) kuin hyvälle tahdolle? Eikö ensimmäisen kriteerin sosiaalipalvelulle - oli sen muoto sitten mikä tahansa - kuuluisi olla asiantuntemus siitä, kuinka tavoite X saavutetaan? Samalla kuuluisi tuntea, mitkä tekijät vaikuttavat tavoitteen saavuttamiseen ja mitkä sitä estävät. Ja millaiset tavat saavat näyttämään siltä, että tavoite on näennäisesti saavutettu, mutta jotka tuottavat vain väliaikaisen ja ohimenevän vaikutuksen.
Joku voi ajatella, että ei ihmisten kanssa toimittaessa voida näitä asioita tietää, tuntea tai selvittää. Että ihminen ei toimi niin.
Ja kuitenkin: psykoanalyysi on tutkinut juuri näitä asioita yli sadan vuoden ajan.
Siten onkin hämmästyttävää - sekä valitettavaa - ettei psykoanalyyttisen menetelmän myötä kehittyneen teorian tarjoamia havaintoja käytetä sosiaalialalla kansalaisten hyödyksi. Psykoanalyysistä ei edes puhuta. Tämän päivän trendi on lyhyet, ratkaisu- tai voimavarakeskeiset "terapiat" - jotka tosin todettiin julkaisuajankohdallaan kansainvälisestikin vertaillusti pisimmän seuranta-ajan omanneessa suomalaistutkimuksessa kaikkein tehottomimmaksi hoitomenetelmäksi. (kts. esim. sivun 61 kuva) Opinnäytetyötäni varten otin hieman selvää, mihin em. hoitojen laajasti markkinoitu tuloksellisuus oikein perustuu: valtaosa 'tutkimuksista' oli tehty kahden viikon - puolen vuoden seuranta-ajalla. Pisin minkä löysin taisi olla yhden vuoden seuranta-aika. Ja entäpä, jos oire uusiutui? Jos masentuneisuus parani, mutta sitä seurasi sittemmin ahdistuneisuus? Se voidaan katsoa uudeksi oireeksi, joka on erillään edellisestä - eikä siis mitenkään kumoa aiemmin onnistuneeksi katsotun hoidon lopputulosta. Jos dokaaminen loppuu, mutta ylensyönti alkaa, niin nämähän eivät ole mitenkään sidoksissa toisiinsa - eihän?
Olen nyt viiden vuoden ajan lueskellut psykoanalyytikoiden teoksia ja verratessani lukemaani siihen, miten sosiaaliala toimii... voin vain ihmetellä. Että mitä hemmettiä. Enkä tarkoita vain rajattuja kohderyhmiä, kuten päihde- tai mielenterveysasiakkaita, vaan koko sosiaalialan kenttää, jonka juurilta löytyvät mm. lastensuojelu, perhetyö ja varhaiskasvatus (päiväkodit).
Kaikissa tilanteissa, joissa ihminen toimii toisen ihmisen kanssa - ja joka on sosiaalityön olennaisin toimintamuoto - on kyse ihmismielten kohtaamisesta. Ihminen ei pääse mieltään, psyykeään, pakoon. Siksi psykoanalyyttisesta teoriasta löytyvä malli onkin niin olennainen: se käsittelee sitä mikä on aina läsnä, vaikuttamassa jokaisen meidän elämään - niin valveilla kuin unessa - aina lapsuudesta vanhuuteen saakka.
Otan aiheita käsittelyyn sen mukaan, mikä milloinkin herättää mielenkiintoni ja tuntuisi hyötyvän kirjallisesta käsittelystä - jotta ymmärtäisin asian paremmin, kun saatan sen uudelleenkirjoitettuun muotoon. Samalla yritän etsiä sovelluskohtia tai esimerkkejä siitä, kuinka teemana oleva asia ilmentyy sosiaalityön käytännössä ja kuinka esiteltyä teoriaa voi soveltaa käytännössä - joko havainnoinnin tukena tai osana käytännön toimintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti