Inhibition
Estyneisyyden perusteista puhuttaessa on syytä käsitellä
kahta erilaista mallia. Ensimmäinen näistä on myös ajallisesti varhaisempi: se
palautuu aikaan, jolloin yksilö on vasta muodostamassa omia toimintaa ja
ideaaleja määrittäviä samaistuksia. Tavallisesti ihminen kehittää nk. yliminän,
super-egon, joka on sisäistynyt säätelyjärjestelmä siitä mikä on sallittua ja
suvaittua, ja mikä puolestaan sopimatonta ja säädytöntä. Tämä tapahtuu
lapsuudessa, n. 5-6 ikävuoden paikkeilla. Yliminän muodostuminen tapahtuu
siten, että lapsi aluksi identifioituu hänelle tärkeisiin esikuviin – esim.
vanhempiin tai muihin hänen elämässään merkittäviin aikuisiin. Näiden puheista
ja teoista lapsi kuin tallentaa malleja itselleen siitä, miten tulisi toimia.
Sittemmin, mikäli psyyken kasvukehitys on suotuisa, ideaaleja kuvaavista
mielikuvista tulee yhtenäinen muodostelma – yliminä.
Estyneisyyteen johtavista kehityskuluista ensimmäinen
sijoittuu kyseiseen aikakauteen ja on seurauksena tilanteesta, jossa yliminää
ei muodostu, vaan nämä ideaalimallit jäävät vaikuttamaan kuin irrallisina ja
erillisinä entiteetteinä. Siten ne säilyttävät lapsenomaisen ehdottomuutensa,
eikä joustamisen varaa ole samassa määrin kuin nk. oidipaalisen yliminän
muodostumisen myötä olisi. Ilman varsinaisesti yhteinäistynyttä yliminää, nämä
lapsuudessa omaksutut mallit vaikuttavat aina aikuisikää myöten henkilön
sisäisessä sääntöjärjestelyssä. Ne toimivat kuin autoritaarisen hallinnon
säännöt ja lait: näin saa tehdä, noin ei saa tehdä – eikä tästä poiketa. Se
mikä voidaan sallia muille - katsoen, että on täysin luonnollista että nämä
toimivat kuten toimivat - voi olla mahdotonta sallia henkilölle itselleen. Kyse
ei ole järkiperusteista, vaan vaihtoehdottomuudesta: koska tietyt
ideaalimielikuvat on omaksuttu osaksi itseä, ei ole vaihtoehtoa toimia toisin.
Sveitsiläinen psykoanalyytikko Germaine Guex (2015) on kirjoittanut, että hänen
kokemuksensa mukaan tällaisten pinttyneiden ideaalien hoitaminen on analyysissa
suhteellisen helppoa, koska yhteys esikuvana toimineeseen lapsuuden
vaikuttavaan henkilöön on varsin selvä. Voisi sanoa, että vaivattoman
tunnistamisen myötä päästään nopeasti oikeille jäljille.
Toinen estyneisyyden muoto on ominaista nk. neuroottiselle
psyykenstruktuurille (joka on myös ”normaalein” psyykenstruktuuri). Struktuuri
tarkoittaa tässä sitä mallia, jonka mukaisesti yksilön mieli toimii erityisesti
suhteessa oireenmuodostukseen: karkeasti jaoteltuna ihmiset oireilevat
pääsääntöisesti joko kehollaan, teoillaan (tähän lukeutuu myös ihmissuhteet)
tai sisäisesti, mielessään. Erityisen ominaista estyneisyys on nk.
pakkoneuroottiselle struktuurille. Pakkoneuroottista estyneisyyttä on vaikeampi
kuvata, koska se ei ole yhtä varhaista perua kuin edellä kuvattu ideaaleihin
liittyvä estyneisyys ja on myös siksi monitahoisempi muodostelma. Yhteen
lauseeseen tiivistettynä tällaista estyneisyyttä voisi sanoa itsehallinnan
välineeksi, jonka tarkoitus on hillitä ja pitää kurissa – suorastaan poissa –
yksilössä vaikuttavia haluja. Stereotyyppeihin vetoava esimerkki voisi olla
mies, jota hänen kumppaninsa yrittää ’herätellä’ monenlaisin keinoin
ilmaisemaan haluaan. Silloin ei edes ärsyttäminen riitelyyn ole tabu, kun
suuttuminen koetaan edes joksikin – siis paremmaksi kuin tunteiden hiljainen,
tasainen mitäänsanomattomuus. Syy miehen halun ilmaisemattomuuteen ei tällöin
ole kuitenkaan sen puuttuminen, vaan siihen kohdistuvat sisäiset kiellot, jotka
estävät sen ilmentämistä.
Estyneisyyden tyypit
Erilaisista estojen muodostelmista on psyykkiseen uupumiseen
perustuva estyneisyys esiteltävä ensin, sillä se eroaa muista estoista.
Tällainen uupuminen on seurausta tilanteesta, jossa henkilö kuluttaa niin
merkittävissä määrin henkisiä voimavarojaan jonkin tunteen (affektin)
torjumiseen, ettei hänellä enää ole käytettävissään riittävästi energiaa
orientoitua muihin toimiin. Esimerkiksi henkilö, joka on omaksunut käsityksen
ettei hän saa todella suuttua ja olla vihainen, voi päätyä uupumuksen tilaan
aina sen jälkeen, kun hän on joutunut tilanteeseen tai olosuhteisiin, jotka
herättävät hänessä raivoa. Koska tämä raivostuminen on hänelle
henkilökohtaisella tasolla kielletty asia, se on tukahdutettava.
Tukahduttaminen vaatii pinnistelyjä, jotka verottavat käytettävissä olevaa
psyykkistä kapasiteettiä. Raivostumista, jota ei koskaan tapahdu, seuraa
uupuminen. Vain uupuminen on havaittavissa oleva ilmiö – sen voivat nähdä ja
myöntää sekä henkilö itse, että ulkopuoliset. Tukahdutetun affektin
olemassaolo, sen luonne ja syyt miksi se ei ole hyväksyttävä kokemus, jäävät
pimentoon. Ja vaikka tällainen yhteys tunnistettaisiin ulkopuolisen toimesta ja
kerrottaisiin henkilölle itselleen, joka sen saattaisi tunnustaakin
todennäköiseksi, ei vaivaa olisi vielä voitettu: kyse ei ole järkiperäisestä
mekanismista, jota voitaisiin hallita kuin valokatkaisinta.
Ennen kuin paneudun esittelemään estojen tarkempia
ilmenemismuotoja, voisin tässä kohden mainita mielenkiintoisesta
yksityiskohdasta, jonka Vanheule (2001) nostaa esiin Freudin kirjoituksesta
”Leonardo DaVincin lapsuudenmuisto”, koskien yksilön ajattelunkehitystä osana
luonteenmuodostumista. Tyypillisesti tietyssä vaiheessa lapsuutta joutuvat
seksuaalisuuteen liittyvät pohdiskelut (”research”) torjutuiksi (arvelen
kyseisen ajankohdan sijoittuvan oidipaali- ja latenssi-iän taitteeseen). Tästä
torjuntaprosessista seuraa yksi kolmesta mahdollisesta kohtalosta näihin
seksuaalisuuteen liittyviin pohdiskeluihin kytköksissä
olevalle”tutkimisvietille”: joko a) ajattelu itsessään seksualisoidaan, jolloin
siitä tulee pakonomaista ja ’loputonta’; b) seksuaalisuuteen kohdistunut
tutkiva kiinnostus muuntuu (sublimaation myötä) uteliaisuudeksi (”curiosity” –
siis oppimishalu, tietämisenhalu jne.), tai c) em. tutkimushalu torjutaan,
kokonaisuudessaan, jolloin uteliaisuus tulee eston (kiellon) alaiseksi ja tämä
voi vaikuttaa rajoittavasti älyn vapaaseen käyttämiseen. Valitettavasti en
muista, kirjoittiko Freud tarkempaa kuvausta siitä, mitkä tekijät vaikuttavat
lopputuloksen määräytymiseen.
Huomionarvoista kohdassa ”c” on se, että eston kohteena ei
ole pelkkä konkreettinen, fyysinen teko, vaan ajatteleminen. Siis psyykkisen
alueen toiminto. Paremman vertauskuvan puuttuessa vetoan
vesi-ilmapallometaforaan: ensimmäisessä vaihtoehdossa se kuin poksahtaa mielen
sisällä, levittäen sisältönsä ylt’ympäriinsä, saaden kaiken ajattelun toimimaan
sisältönsä kantajana – kuin värittyneenä pysyvästi sillä, mitä pallossa oli
täytteenä. Toisessa vaihtoehdossa pallo pysyy suljettuna, mutta siihen tehdään
pieni reikä, josta sisältö voi päästä ulos sopivana, hallittuna virtana – ja
joka tekee uteliaisuudesta ja siitä juontuvasta oppimisesta yhden
mielihyvänlähteen muiden joukossa. Kolmannessa vaihtoehdossa pallo laitetaan
lukittuun arkkuun ja sijoitetaan ullakon pimeimpään nurkaan. Siinä missä
seksuaalisuuden (väliaikainen) torjuminen voidaan nähdä osana toivottavaa
kehityskulkua, on ajattelemisen ja uteliaisuuden päätyminen saman kohtalon
alaiseksi vähintäänkin traagista.
Jatkakaamme sitten varsinaiseen aiheeseen, eli tavanomaisiin
estoihin. Käytän pohjana sekä Vanheulenin artikkelia, joka käsittelee
neuroottista estyneisyyttä siten kuin Freud ja sittemmin Lacan katsoi niiden
toimivan, että myös Freudin alkuperäistä aihetta koskevaa kirjoitusta ”Esto,
oire ja ahdistus” (jota parhaillaan tutkiskelen ja joka löytyy mainiosta
suomennoskokoelmasta ”Kirjoituksia psykoanalyysin teoriasta ja käytännöstä”.
Suosittelen yleisemmistä perustiedoista kiinnostuneita lukijoita tutustumaan
sivulta 61 alkavaan artikkeliin ”Psykoanalyysi”).
Siispä: havaittavia estyneisyyden seurauksia, kuten Freud
(2013, 98) ne on listannut:
1: libido kerta kaikkiaan katoaa,
ja tätä tulosta pidämme puhtaana estona;
2: toiminnon suoritus heikkenee;
3: suoritus vaikeutuu
erityisehtojen takia ja muuttuu, koska se kääntyy muihin päämääriin;
4:
suoritus ehkäistyy varmistustoimenpiteiden takia;
5: suoritus keskeytyy ahdistuksen
voimistumisen takia, jos suorituksen alkamista ei käy estäminen;
6. jälkikätinen
reaktio, joka vastustaa suoritusta ja koettaa peruuttaa tapahtuneen, jos
toiminto kaikesta huolimatta suoritettiin”
Laitetaan perään vielä seuraava sitaatti Freudilta (2013,
99):
”Työkyvyn
estymää hoidetaan useimmiten erillisoireena; siinä mielihyvä vähenee tai
työsuoritus heikkenee tai ilmenee reaktionilmiöitä, kuten väsymystä
(pyörrytystä, oksentelua), kun asianosainen pakotetaan jatkamaan
työskentelyään. Hysteriassa työnteko joudutaan keskeyttämään, koska esiintyy
elin- ja toimintohalvauksia, joiden jatkuminen estää työsuorituksen.
Pakkoneuroosi häiritsee työskentelyä kääntämällä huomion jatkuvasti muualle ja
haaskaamalla aikaa ylimääräisiin viivytyksiin ja toistoihin.”
Viimeisin kohta on erityisen mielenkiintoinen nk. tarkkaavaisuushäiriön oireisiin liittyen, kuten myös edeltäneen listauksen ensimmäinen, toinen, kolmas ja viides kohta.
Vanheulen (2001) listaus, joka perustuu em. Freudin
listaukseen, kuuluu puolestaan seuraavasti (suom. allek.):
”1: toiminnon suorittamisesta saatavan mielihyvän vähentyminen,
2:
toiminnon edellyttämän suorittamiskyvyn vähentyminen,
3:
toiminnon suorittamisen keskeytyminen ahdistuksen ilmaantumisen myötä,
4: negatiivisten reaktioiden
ilmaantuminen (esim. ahdistus) kun henkilö on velvoitettu suorittamaan toiminto
[em. väsymys, pyörrytys, oksettaminen],
5:
toiminnon vaikeutuminen siihen liittyvien olosuhteiden vuoksi,
6:
toiminnon estäminen [tai estyminen – ”prevention”] turvallisuustekijöiden
vuoksi”
Viimeisimmän kohdan turvallisuustekijät tarkoittanevat
pakkoneurootikoille tyypillisiä menetelmiä eli fyysisiä tai mentaalisia toimia,
joita käytetään turvallisuudentakaajina – joskus rituaalinomaisesti – ja joiden
tarkoitus on pitää jotakin poissa sekä (olo)tilanne hallinnassa. Joidenkin
yksilöiden on esimerkiksi tapana on pyöritellä geometrisiä kuvioita mielessään,
laskea kaikenlaista näkemäänsä tai muuta vastaavaa, joka ”pitää mielen
kiireisenä”. Oleminen itsessään voi olla pelottavaa, etenkin jos se koetaan
tyhjyytenä.
Sivuhuomautuksena käsilläolevaan aiheeseen liittyen
mainittakoon, kuinka kyseenalaisena voi nähdä nykyisen buddhalaisten oppien
ihannoinnin: anorektisena paastoajanakin kunnostautuneen Buddhan menetelmä
pyrki halusta irtaantumiseen, joka on sen saman tavoitteen ultimaalinen
huipentuma, kuin mihin pakkoneuroottikko pyrkii vaatimattomimmissa
mittasuhteissa omilla spesifeillä estoillaan – siis halun kitkemiseen, jotta se
ei pääsisi vaikuttamaan itsessä. Halu on jotain voimakasta, joka vaatii
toimimaan, rationaalisuudesta piittaamatta
– ja siksi se on varsin epämiellyttävä tekijä yksilölle, joka tahtoisi
kokea olevansa ”herra omassa talossaan”.
Mutta, nyt takaisin aiheeseen. Eston pirullisimpaan
funktioon. Eli itserankaisuun. Kyse on asetelmasta, jossa onnistumiseen -
jonkin tavoitellun tavoittamiseen ja saamiseen – johtava toiminta estyy sen
vuoksi, että tämä onnistuminen on kiellettyä. Se ei sovi yliminälle. Tilanne on
kuin Kekkosen kanssa kalaretkellä: jos huomaisit, että nyt on koukussa valtava
vonkale, olisi parempi nykäistä siima poikki kuin vetää saalis ylös ja ottaa
vastaan ne sanktiot, jotka moisesta menestymisestä seuraisivat. Samoin on laita
egon ja yliminän välillä: egon on parempi jättää onnistumatta, jotta se säästyy
konfliktilta suhteessa yliminään. Kielletyn toiveen täyttyminen, mikä se sitten
onkaan kyseisellä yksilöllä, ei käy päinsä - se on saanut tabun aseman.
”Sopimattoman” menestyksen saavuttamisesta voi seurata sairastuminen tai
kyvyttömyys työskennellä. Menestyminen voidaan myös kokea - tiedostamattoman
tasolla – oidipaalisen toiveen täyttymyksenä: jonkin sellaisen tavoittamisena
tai saamisena, jota ei pitäisi saada, koska se kuuluu ”itseä ylemmälle”
henkilölle – äidille tai isälle. Tämän potentiaalisiksi ilmentymisen alueiksi
voisi ajatella niin parisuhteen, avioliiton, raskauden ja lasten syntymän, kuin
myös työssä menestymisen.
Tähän lienee hyvä laittaa tauko, ettei tekstistä tule aivan
mahdottoman pitkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti