Tämä on yksi mielenkiintoisimmista aiheista, jota olen
ihmetellyt ja pohdiskellut viimeisten kahdeksan vuoden aikana. Mitä enemmän
olen tutustunut aiheeseen, sitä ilmeisemmältä se on alkanut näyttämään:
tarkkaavaisuushäiriöön luetut oireet eivät ole mitään uutta auringon alla,
mutta se mikä on uutta, on niiden katsominen fyysisistä tekijöistä johtuviksi.
Tämän selvittämisestä on hyvä aloittaa.
Kun ihminen on rakenteellisesti kykenemätön tekemään jotain
- esimerkiksi silloin, kun jokin onnettomuus on aiheuttanut fyysisen vamman
päähän ja sen myötä aivoihin, eivätkä ehjänä säilyneet aivojen osat ole
onnistuneet ottamaan vaurioituneen alueen tehtäviä hallintaansa – hän ei sitä
yksinkertaisesti voi tehdä. Olosuhteista riippumatta. Piste.
Tarkkaavaisuushäiriötä halutaan pitää aivoihin sijoittuvana
poikkeamana, joka aiheuttaa erilaisia oireita – tai oikeammin, erilaista
käytöstä, joka katsotaan oireelliseksi siksi, että se koetaan ei-toivotuksi.
Kenen mielestä ja mitä tarkoitusta silmälläpitäen jokin toiminta tai
käyttäytyminen on oireellista? Pitääkö henkilö sitä itse oireellisena, vai
pelkästään toiset ihmiset? Toki – yksilö voi katsoa, että hänellä on oireita ja
ongelmia, koska ei pysty toimimaan siten kuin toiset hänen haluaisi toimivan,
mutta hän voi myös kokea, ettei voi toimia siten kuin itse toivoisi voivansa
toimia. Kenelläpä ei näin olisi? Minä ainakin toivoisin, että voisin lukea
kahdeksan tuntia päivässä kuten Joseph Campbell teki Yhdysvaltojen lamavuosien
ajan, mutta enpä vain pysty – tai en ainakaan halua edes yrittää. Kysymys on
silloin ideaaleista, jotka ovat enemmän tai vähemmän subjektin ulkopuolelta
omaksuttuja tavoitteita ja päämääriä. Ajatellaanpa asiaa yksinkertaisesti: kun
lukemaan oppinut lapsi paneutuu häntä kiinnostavaan kirjaan, hän paneutuu
siihen juuri niin pitkäksi aikaa, kuin haluaa, ellei olosuhteet saa häntä
keskeyttämään tätä toimintaa. Voi tulla nälkä tai joku voi vaatia häntä
tekemään jotain muuta. Jossain vaiheessa mielenkiinto voi loppua ja hän vaihtaa
kiinnostuksenkohdettaan tai vain lopettaa senhetkisen aktiviteettinsa. Tätä voi
kutsua kiinnostuksen tavalliseksi ilmentymiseksi: sen motiivi on henkilön oma
uteliaisuus tai kiinnostus, jonka seuraamisesta ja senmukaisen toiminnan
toteuttamisesta yksilö saa omakohtaista mielihyvää. Ehkä lapsi haluaisi voida
kertoa vanhemmilleen tai isovanhemmilleen tai sisaruksilleen, kuinka luki niin
ja niin paljon, mutta jos tämä olisi ainoa motiivi, kuinka helposti hänen
mielenkiintonsa mahtaisi ehtyä tai siirtyä toiseen kohteeseen, kun
vertailukohteena on edellä mainittu itsestä lähtöisin oleva toiminta? Hyvin
pätemishaluisen tai kuuliaisen lapsen tapauksessa mielenkiinto säilyisi
oletettavasti keskivertoa pidempään, mutta voitaneen tehdä alustava yleistys,
että omakohtainen, jossain määrin sisäsyntyinen tai itsekeskeinen kiinnostus
asiaa kohtaan kantaa pidemmälle, kuin muista lähteistä oleva motivaatio.
Ainakin lapsen kohdalla.
Palatkaamme aivoihin ja rakenteelliseen poikkeamaan.
Tarkkaavaisuushäiriön perusteisiin on liitetty aivokemian poikkeavuus. Tämä on
nykyajan trendin mukaista ja seurausta siitä, että erilaisilla
kemikaalikoktaileilla on onnistuttu vaikuttamaan ihmisen käyttäytymiseen, tai
tarkemmin ottaen, hänen psyykkiseen tilaansa. Siis mieleen. Kehon kautta. Kun
tietty lääkeaine vaikuttaa dopamiinintuotantoon ja se helpottaa yksilön oloa,
tehden hänelle normaalimmantuntuisen olon ja sen myötä normaalimmanoloisen
ilmikäytöksen, voidaan sanoa, että hänen oireensa johtuivat dopamiinin
vajauksesta. Aivan kuten voidaan sanoa, että ujon henkilön sosiaalinen arkuus
johtui alkoholin vaikuttavien kemikaalien vajauksesta, siis sen jälkeen, kun
tämä laulaa karaokea ja kourii tuntematonta laulutoveriaan tisseistä. Tai siis,
ei. Kyse ei ole (aivo)kemikaalien vajauksesta. Laulaminen ja kouriminen kyllä
onnistuisi ilmankin – kaikilta, kenellä ei ole fyysisiä esteitä sen tekemiseen
– mutta näiden esteenä on toisenlaisia tekijöitä. Yksinkertaisesti, se joka ei
niin tee, ei halua tehdä niin, ja se joka haluaisi tehdä niin eikä kuitenkaan
tee niin, jättää teon tekemättä jostain muusta syystä. Ellei häntä ole kahlittu
seinään suukapulan kanssa, vaikuttavat syyt ovat henkilökohtaisia syitä –
sisäisiä syitä. Ne liittyvät minäkuvaan, suhteeseen ulkomaailmaan ja toisiin ihmisiin,
moraaliin ja niin edespäin. Kyse ei ole fyysisiin tekijöihin perustuvasta
rakenteellisesta kyvyttömyydestä: teko olisi mahdollinen, mutta vain tietyissä
olosuhteissa. Ehkä vain päihtymystilassa, tai naimisiin menevän
polttarijuhlissa, se mahdollistuu jollekin. Ja toiselle ei ikinä. Mutta kyse ei
ole – painotan jälleen – aivojen poikkeamasta. Aivan kuten
tarkkaavaisuushäiriön oireet eivät ole seurausta aivojen rakenteellisesta
poikkeamasta: mikäli ihminen pystyy tekemään jonkin asian, edes kerran – tahallisesti
tai vahingossa – hänellä ei ole fyysistä estettä sen tekemiseen toistamiseen.
Tämä on kirjoitukseni ensimmäinen ydinargumentti. Jos lapsi, nuori tai aikuinen
voi tehdä jotain asiaa, kuten vaikkapa istua hiljaa paikallaan oppitunnin ajan
ja oppia esitellyn asian sisältö sillä kertaa, mutta myöhemmin se osoittautuu
vaikeammaksi tai suorastaan mahdottomaksi, kyse on jostain muusta kuin aivoista
ja niiden fyysisestä rakenteesta.
Kyse on silloin kiinnostuksen puutteesta, vastustuksesta,
levottomuudesta tai oireesta – siten kuin oire psykoanalyyttisesti käsitetään.
Käyn nämä läpi järjestyksessä.
Kiinnostuksen puuttuminen on yksinkertaisin tekijä. Se, että
joku sanoo, että sinun pitää olla kiinnostunut tietystä asiasta, ei kaikille
riitä sytyttämään kiinnostuksen kipinää. Vaikka itsekin ajattelisi, että
pitäisi olla kiinnostunut jostain – ja ehkä jopa ajattelee ja kokee, että on
kiinnostunut – ei tämäkään vielä riitä, ainakaan aina: voi olla, että tämä
kiinnostuminen on vain muiden toiveiden mukailemista, kun halutaan olla joko
kuten muut, mieliksi jollekin, tai katsotaan, että ”minä haluan olla sellainen
ihminen, joka on kiinnostunut tästä.” Valitettavasti mikään näistä ei ole
ehdoton subjektiivisen kiinnostuksen herätin. On varsin tavanomaista, että ihminen
kiinnostuu asioista joista toinen on kiinnostunut – vaikkapa samasta
harrastuksesta tai naisesta – mutta näin ei tapahdu aina ja ehdottomasti. Se
vaatii jotain muutakin, kuin pelkän ”hei, olen kiinnostunut asiasta X – oletko
sinäkin nyt siitä kiinnostunut?” Kiinnostuminen edellyttää jonkin heräämistä
itsessä, joka saa suuntautumaan tiettyä asiaa tai henkilöä kohden. Aihe on
laajempi kuin mitä tässä kannattaa käsitellä, mutta siitä voi jossain vaiheessa
lukea lisää sivuiltani www.tao-of-lacan.fi
kohdasta halu (desire). Tämän kirjoituksen kannalta on kuitenkin olennaista
tunnistaa, että kiinnostuminen on monimuotoinen otus, joka ei ole helposti
hallittavissa. Sillä on kuin oma elämänsä.
Vastustus on seuraavana listassa. Tämä on varsin
yksinkertainen tekijä, mutta se voi saada monenlaisia ilmentymismuotoja. On
suoraa vastustusta – ”en!” – ja epäsuoraa vastustusta: ”kyllä minä muuten,
mutta...” ”haluisin kyllä, mutta…” ”kyllä minä yritin, mutta…” Näiden, itsenäisen
ihmisen persoonallisuuteen kuuluvien olennaisten rakennuspalikoiden lisäksi
Entä levottomuus? Daniel Sternin[1]
mukaan ihminen säätelee sisäistä kiihtymystä ja jännitystä tavallisesti
”tekemällä jotain mikä siirtää huomiomme toisaalle. Me puhumme tai elehdimme
tai tulemme hajamielisiksi.” Kuulostaa tutulta. Entä mitä
tarkkaavaisuushäiriöiden lapsi tekee? Niinpä. Pitäisi vain saada selville,
miksi kukin yksilö on levoton, kiihtynyt tai jännittynyt? Onko kyse siitä,
ettei voi tehdä jotain mitä haluaisi tehdä? Tai siitä, että pitäisi tehdä tai
suorastaan joutuu tekemään jotain, mitä ei haluaisi tehdä? Entä voisiko kyse
olla syvälle pesiytyneestä turvattomuuden tunteesta, joka saa aikaan kroonista
rauhattomuutta? Vai onko yksilö epävarma siitä, miten hänen tulisi olla
tilanteessa – mitä häneltä odotetaan, ja onnistuuko hän täyttämään nuo
odotukset? Levottomuuden syitä on lukemattomia. Itselläni levottomuus alkaa
hitaasti kasvamaan siitä sekunnista alkaen, kun mieleeni tulee ajatus
sähkötupakan imaisemisesta paikassa, jossa en voi sitä tehdä. Mitä pidempään
viivytän tuon toiveen toteuttamista, sitä levottomammaksi alan tuntemaan
itseni. Pelkkä ajatus – mielikuva – voi toimia levottomuuden herättäjänä. Ja
eihän tässä ole mitään uutta: jokainen tietänee kokemuksesta, kuinka
yksittäinen ajatus ennen tulevia ensitreffejä voi saada siihenastisen
itsevarmuuden kaikkoamaan – tai vähintäänkin murenemaan yhä kiihtyvällä
tahdilla. Entäpä jos kokemuksena ja sisäistettynä mielikuvana olisi ajatus
siitä, että ei voi onnistua – että ei ole riittävän hyvä, että pärjäisi?
Deiteillä, työpaikassa, oppitunnilla, shakkimatsissa? Jos
tarkkaavaisuushäiriöiden lapsi pääsee tekemään jotain, missä hän kokee itsensä
hyväksi ja luottaa itseensä, mahtaako hänen tarkkaavaisuushäiriöoireensa tulla
yhtä todennäköisesti ja yhtä voimakkaasti esille kuin silloin, kun hän tekee
jotain, missä ei ole varma itsestään ja omasta riittävyydestään, suoriutumisen
kyvystään? Eikö epävarmuus ja epäröinti ole tekijöitä, jotka voivat saada
parhaimmankin osaajan epäonnistumaan suorituksessaan – menettämään
keskittymiskykynsä, kadottamaan ajatuksensa, joutuen hajamielisyyden valtaan
tai kömmähtelemään hänelle niin tutussa suorituksessa?
Toivon, että tämän myötä sain edes jotensakin osoitettua,
kuinka monitahoinen tekijä niinkin helposti viljeltävä termi kuin levottomuus
oikein on. Kuten muidenkin kohdalla, levottomuutta voidaan lääkitä sopivalla
kemikaalikoktaililla – rauhoittavilla tai itsevarmuutta ja –kontrollia
lisäävällä amfetamiinijohdannaisella, mutta tällainen lähestymistapa ei kosketa
’oireen’ taustalla vaikuttavia syytekijöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti