Lacanilainen halu jokapäiväisessä elämässä

Halun ilmentymistä voi opetella arkielämän ohesa kiinnittämällä huomiota omien ja toisten kiinnostusten heräämiseen: kun kerrot tai sinulle kerrotaan jostakin asiasta, joka herättää mielenkiinnon (sinussa tai toisessa) aiheena olevaa asiaa kohtaan, voi pyrkiä erittelemään mielessään sitä, kuinka ja millä perusteella tämä mielenkiinto syttyy; onko aiheena oleva asia jotakin, joka koskettaa henkilöä itseään tai on kytköksissä hänen jo olemassaoleviin kiinnostuksenkohteisiin? Vai onko innostuminen enemmän seurausta siitä, että kiinnostus herättää kiinnostusta – aivan kuten joillakin ihmisillä on tapana kiinnostua aiheista, joista potentiaalinen partneri on kiinnostunut? Tällainen kiinnostuminen on sinänsä varsin ”aitoa”, mutta myös mahdollisesti vain lyhytkestoista – koska halu on lähinnä kuin ”lainassa”, tai sen motiivina on ennenkaikkea Toiseen (mieheen/naiseen) suuntautunut kiinnostus, joka haluaa, että Toinen haluaisi itseä. Simppelimmin sanottuna: jos toivon, että minusta kiinnostutaan, voisin kiinnostua jostakin, josta kohdehenkilö on kiinnostunut – ja näin päästä ’samoille apajille’ hänen halunsa kohteen kanssa. Perimmälti kuitenkin haluaisin, että tämä henkilö – Toinen – suuntaisi halunsa (myös) minuun.

Toisen halun kohteeksi haluaminen voi toki olla myös mitä voimakkain motivaattori: jos tyttö katsoo, että miesten kiinnostus on suuntautunut tietynlaisen vartalon omaaviin naisiin – tulkinta, joka tuskin on kovinkaan harvinainen nykypäivän erotisoidussa viihde- ja mainostarjonnassamme – voi hän saada tästä yllykkeen harjoittaa (tai muulla tavoin muokata) oma vartalonsa kohti tätä ideaalia. Silloin hän kävisi ”halun kohteesta”. Toki sama toimii miesten kohdalla. Jos taas halun kohteeksi tulkitaan sivistyneisyys, varakkuus tai yksinkertaisesti julkisuus – maine, ’tähteys’ – toimivat nämä silloin yksilön päämääränä, ainakin heillä, ketkä eivät ole käänteisessä suhteessa Toisen haluun (ts. haluavat turhauttaa sen).

Henkilökohtaisesti arvelen, että nykyinen liikunta- ja ravinto-oppien suosio on saanut suurimman osan menestyksestään juuri halun (desiren) ansiosta: kun tavallinen neurootikko (siis, kansalainen) etsii vastausta kysymykseen ”mikä näyttäytyy Toiselle haluttavalta” - ja siis mitä Toinen haluaa - on kohde mainos- ja viihdetarjonnassa varsin usein tietynlaisen vartalon omaava mies tai nainen. Jos tästä saadaan vastaus kysymykseen ”millainen minun tulisi olla (jotta olisin haluttu)”, on tapahtunut neurootikolle tyypillinen halun (desire) tulkitseminen vaateeksi (demand): ”jotta olisin haluttava, minun tulee olla tuollainen.” Tämä on kulttuuriselta kannalta jokseenkin harmillinen ilmiö, ainakin mikäli trendi ei lähivuosikymmeninä tule muuttumaan (eli imaginaariseen tasoon (kehoon) taantunut kiinnostus alkaisi palautua symbolisen tason asioihin – sisältöön), mutta kohtuullisissa mitoissa sillä on omat etunsakin: liikunta- ja ravinto-oppiharrastukset voivat tarjota sisältöä yksilön elämälle (hysteerikolle kieltäymyksestä saatava nautinto sekä pyrkimys päästä Toisen halun kohteeksi, "object a":ksi; pakkoneurootikolle tarkka sääntöjen järjestelmä noudatettavaksi) ja ne tarjoavat parhaimmillaan sekä fyysistä terveyttä että narsistista tyytyväisyyttä itseen – siis nk. ”itsetuntoa” – mikäli yksilön ideaalit ovat kohtuullisella tasolla ja siten siis saavutettavissa.

Kuitenkin, koska neurootikolle on tavanomaista olla tyytymätön ulkonäköönsä – johonkin osaan kehostaan – ja koska halulla on tapana pyrkiä pysymään elossa, on tärkeätä, että yksilöllä on myös muita tavoiteltavissa olevia ideaaleja, kuin vain omaa kehoa koskevia. Subjektinkin kannalta tämä on toivottavaa, sillä se, että pyrkii olemaan ”some-body”, on arveluttavan lähellä fallisen kehitysvaiheen imaginaarista positiota suhteessa ensimmäiseen Toiseen; ts. aikaa, jolloin lapsi pyrkii olemaan äidilleen phallos, imaginaarisella tasolla - eikä symbolisella tasolla ja suhteessa toiseen Toiseen, kuten tulisi tapahtumaan suotuisan kehityksen jälkeen.

Tarkkaavaisuushäiriön suhde neurooseihin

Tämä on yksi mielenkiintoisimmista aiheista, jota olen ihmetellyt ja pohdiskellut viimeisten kahdeksan vuoden aikana. Mitä enemmän olen tutustunut aiheeseen, sitä ilmeisemmältä se on alkanut näyttämään: tarkkaavaisuushäiriöön luetut oireet eivät ole mitään uutta auringon alla, mutta se mikä on uutta, on niiden katsominen fyysisistä tekijöistä johtuviksi. Tämän selvittämisestä on hyvä aloittaa.

Kun ihminen on rakenteellisesti kykenemätön tekemään jotain - esimerkiksi silloin, kun jokin onnettomuus on aiheuttanut fyysisen vamman päähän ja sen myötä aivoihin, eivätkä ehjänä säilyneet aivojen osat ole onnistuneet ottamaan vaurioituneen alueen tehtäviä hallintaansa – hän ei sitä yksinkertaisesti voi tehdä. Olosuhteista riippumatta. Piste.

Tarkkaavaisuushäiriötä halutaan pitää aivoihin sijoittuvana poikkeamana, joka aiheuttaa erilaisia oireita – tai oikeammin, erilaista käytöstä, joka katsotaan oireelliseksi siksi, että se koetaan ei-toivotuksi. Kenen mielestä ja mitä tarkoitusta silmälläpitäen jokin toiminta tai käyttäytyminen on oireellista? Pitääkö henkilö sitä itse oireellisena, vai pelkästään toiset ihmiset? Toki – yksilö voi katsoa, että hänellä on oireita ja ongelmia, koska ei pysty toimimaan siten kuin toiset hänen haluaisi toimivan, mutta hän voi myös kokea, ettei voi toimia siten kuin itse toivoisi voivansa toimia. Kenelläpä ei näin olisi? Minä ainakin toivoisin, että voisin lukea kahdeksan tuntia päivässä kuten Joseph Campbell teki Yhdysvaltojen lamavuosien ajan, mutta enpä vain pysty – tai en ainakaan halua edes yrittää. Kysymys on silloin ideaaleista, jotka ovat enemmän tai vähemmän subjektin ulkopuolelta omaksuttuja tavoitteita ja päämääriä. Ajatellaanpa asiaa yksinkertaisesti: kun lukemaan oppinut lapsi paneutuu häntä kiinnostavaan kirjaan, hän paneutuu siihen juuri niin pitkäksi aikaa, kuin haluaa, ellei olosuhteet saa häntä keskeyttämään tätä toimintaa. Voi tulla nälkä tai joku voi vaatia häntä tekemään jotain muuta. Jossain vaiheessa mielenkiinto voi loppua ja hän vaihtaa kiinnostuksenkohdettaan tai vain lopettaa senhetkisen aktiviteettinsa. Tätä voi kutsua kiinnostuksen tavalliseksi ilmentymiseksi: sen motiivi on henkilön oma uteliaisuus tai kiinnostus, jonka seuraamisesta ja senmukaisen toiminnan toteuttamisesta yksilö saa omakohtaista mielihyvää. Ehkä lapsi haluaisi voida kertoa vanhemmilleen tai isovanhemmilleen tai sisaruksilleen, kuinka luki niin ja niin paljon, mutta jos tämä olisi ainoa motiivi, kuinka helposti hänen mielenkiintonsa mahtaisi ehtyä tai siirtyä toiseen kohteeseen, kun vertailukohteena on edellä mainittu itsestä lähtöisin oleva toiminta? Hyvin pätemishaluisen tai kuuliaisen lapsen tapauksessa mielenkiinto säilyisi oletettavasti keskivertoa pidempään, mutta voitaneen tehdä alustava yleistys, että omakohtainen, jossain määrin sisäsyntyinen tai itsekeskeinen kiinnostus asiaa kohtaan kantaa pidemmälle, kuin muista lähteistä oleva motivaatio. Ainakin lapsen kohdalla.

Palatkaamme aivoihin ja rakenteelliseen poikkeamaan. Tarkkaavaisuushäiriön perusteisiin on liitetty aivokemian poikkeavuus. Tämä on nykyajan trendin mukaista ja seurausta siitä, että erilaisilla kemikaalikoktaileilla on onnistuttu vaikuttamaan ihmisen käyttäytymiseen, tai tarkemmin ottaen, hänen psyykkiseen tilaansa. Siis mieleen. Kehon kautta. Kun tietty lääkeaine vaikuttaa dopamiinintuotantoon ja se helpottaa yksilön oloa, tehden hänelle normaalimmantuntuisen olon ja sen myötä normaalimmanoloisen ilmikäytöksen, voidaan sanoa, että hänen oireensa johtuivat dopamiinin vajauksesta. Aivan kuten voidaan sanoa, että ujon henkilön sosiaalinen arkuus johtui alkoholin vaikuttavien kemikaalien vajauksesta, siis sen jälkeen, kun tämä laulaa karaokea ja kourii tuntematonta laulutoveriaan tisseistä. Tai siis, ei. Kyse ei ole (aivo)kemikaalien vajauksesta. Laulaminen ja kouriminen kyllä onnistuisi ilmankin – kaikilta, kenellä ei ole fyysisiä esteitä sen tekemiseen – mutta näiden esteenä on toisenlaisia tekijöitä. Yksinkertaisesti, se joka ei niin tee, ei halua tehdä niin, ja se joka haluaisi tehdä niin eikä kuitenkaan tee niin, jättää teon tekemättä jostain muusta syystä. Ellei häntä ole kahlittu seinään suukapulan kanssa, vaikuttavat syyt ovat henkilökohtaisia syitä – sisäisiä syitä. Ne liittyvät minäkuvaan, suhteeseen ulkomaailmaan ja toisiin ihmisiin, moraaliin ja niin edespäin. Kyse ei ole fyysisiin tekijöihin perustuvasta rakenteellisesta kyvyttömyydestä: teko olisi mahdollinen, mutta vain tietyissä olosuhteissa. Ehkä vain päihtymystilassa, tai naimisiin menevän polttarijuhlissa, se mahdollistuu jollekin. Ja toiselle ei ikinä. Mutta kyse ei ole – painotan jälleen – aivojen poikkeamasta. Aivan kuten tarkkaavaisuushäiriön oireet eivät ole seurausta aivojen rakenteellisesta poikkeamasta: mikäli ihminen pystyy tekemään jonkin asian, edes kerran – tahallisesti tai vahingossa – hänellä ei ole fyysistä estettä sen tekemiseen toistamiseen. Tämä on kirjoitukseni ensimmäinen ydinargumentti. Jos lapsi, nuori tai aikuinen voi tehdä jotain asiaa, kuten vaikkapa istua hiljaa paikallaan oppitunnin ajan ja oppia esitellyn asian sisältö sillä kertaa, mutta myöhemmin se osoittautuu vaikeammaksi tai suorastaan mahdottomaksi, kyse on jostain muusta kuin aivoista ja niiden fyysisestä rakenteesta.

Kyse on silloin kiinnostuksen puutteesta, vastustuksesta, levottomuudesta tai oireesta – siten kuin oire psykoanalyyttisesti käsitetään. Käyn nämä läpi järjestyksessä.

Kiinnostuksen puuttuminen on yksinkertaisin tekijä. Se, että joku sanoo, että sinun pitää olla kiinnostunut tietystä asiasta, ei kaikille riitä sytyttämään kiinnostuksen kipinää. Vaikka itsekin ajattelisi, että pitäisi olla kiinnostunut jostain – ja ehkä jopa ajattelee ja kokee, että on kiinnostunut – ei tämäkään vielä riitä, ainakaan aina: voi olla, että tämä kiinnostuminen on vain muiden toiveiden mukailemista, kun halutaan olla joko kuten muut, mieliksi jollekin, tai katsotaan, että ”minä haluan olla sellainen ihminen, joka on kiinnostunut tästä.” Valitettavasti mikään näistä ei ole ehdoton subjektiivisen kiinnostuksen herätin. On varsin tavanomaista, että ihminen kiinnostuu asioista joista toinen on kiinnostunut – vaikkapa samasta harrastuksesta tai naisesta – mutta näin ei tapahdu aina ja ehdottomasti. Se vaatii jotain muutakin, kuin pelkän ”hei, olen kiinnostunut asiasta X – oletko sinäkin nyt siitä kiinnostunut?” Kiinnostuminen edellyttää jonkin heräämistä itsessä, joka saa suuntautumaan tiettyä asiaa tai henkilöä kohden. Aihe on laajempi kuin mitä tässä kannattaa käsitellä, mutta siitä voi jossain vaiheessa lukea lisää sivuiltani www.tao-of-lacan.fi kohdasta halu (desire). Tämän kirjoituksen kannalta on kuitenkin olennaista tunnistaa, että kiinnostuminen on monimuotoinen otus, joka ei ole helposti hallittavissa. Sillä on kuin oma elämänsä.

Vastustus on seuraavana listassa. Tämä on varsin yksinkertainen tekijä, mutta se voi saada monenlaisia ilmentymismuotoja. On suoraa vastustusta – ”en!” – ja epäsuoraa vastustusta: ”kyllä minä muuten, mutta...” ”haluisin kyllä, mutta…” ”kyllä minä yritin, mutta…” Näiden, itsenäisen ihmisen persoonallisuuteen kuuluvien olennaisten rakennuspalikoiden lisäksi

Entä levottomuus? Daniel Sternin[1] mukaan ihminen säätelee sisäistä kiihtymystä ja jännitystä tavallisesti ”tekemällä jotain mikä siirtää huomiomme toisaalle. Me puhumme tai elehdimme tai tulemme hajamielisiksi.” Kuulostaa tutulta. Entä mitä tarkkaavaisuushäiriöiden lapsi tekee? Niinpä. Pitäisi vain saada selville, miksi kukin yksilö on levoton, kiihtynyt tai jännittynyt? Onko kyse siitä, ettei voi tehdä jotain mitä haluaisi tehdä? Tai siitä, että pitäisi tehdä tai suorastaan joutuu tekemään jotain, mitä ei haluaisi tehdä? Entä voisiko kyse olla syvälle pesiytyneestä turvattomuuden tunteesta, joka saa aikaan kroonista rauhattomuutta? Vai onko yksilö epävarma siitä, miten hänen tulisi olla tilanteessa – mitä häneltä odotetaan, ja onnistuuko hän täyttämään nuo odotukset? Levottomuuden syitä on lukemattomia. Itselläni levottomuus alkaa hitaasti kasvamaan siitä sekunnista alkaen, kun mieleeni tulee ajatus sähkötupakan imaisemisesta paikassa, jossa en voi sitä tehdä. Mitä pidempään viivytän tuon toiveen toteuttamista, sitä levottomammaksi alan tuntemaan itseni. Pelkkä ajatus – mielikuva – voi toimia levottomuuden herättäjänä. Ja eihän tässä ole mitään uutta: jokainen tietänee kokemuksesta, kuinka yksittäinen ajatus ennen tulevia ensitreffejä voi saada siihenastisen itsevarmuuden kaikkoamaan – tai vähintäänkin murenemaan yhä kiihtyvällä tahdilla. Entäpä jos kokemuksena ja sisäistettynä mielikuvana olisi ajatus siitä, että ei voi onnistua – että ei ole riittävän hyvä, että pärjäisi? Deiteillä, työpaikassa, oppitunnilla, shakkimatsissa? Jos tarkkaavaisuushäiriöiden lapsi pääsee tekemään jotain, missä hän kokee itsensä hyväksi ja luottaa itseensä, mahtaako hänen tarkkaavaisuushäiriöoireensa tulla yhtä todennäköisesti ja yhtä voimakkaasti esille kuin silloin, kun hän tekee jotain, missä ei ole varma itsestään ja omasta riittävyydestään, suoriutumisen kyvystään? Eikö epävarmuus ja epäröinti ole tekijöitä, jotka voivat saada parhaimmankin osaajan epäonnistumaan suorituksessaan – menettämään keskittymiskykynsä, kadottamaan ajatuksensa, joutuen hajamielisyyden valtaan tai kömmähtelemään hänelle niin tutussa suorituksessa?

Toivon, että tämän myötä sain edes jotensakin osoitettua, kuinka monitahoinen tekijä niinkin helposti viljeltävä termi kuin levottomuus oikein on. Kuten muidenkin kohdalla, levottomuutta voidaan lääkitä sopivalla kemikaalikoktaililla – rauhoittavilla tai itsevarmuutta ja –kontrollia lisäävällä amfetamiinijohdannaisella, mutta tällainen lähestymistapa ei kosketa ’oireen’ taustalla vaikuttavia syytekijöitä.

---

[1] ”Maailma lapsen silmin” sivu 72 1992 WSOY

Inhibition vol. 2

Inhibition

Estyneisyyden perusteista puhuttaessa on syytä käsitellä kahta erilaista mallia. Ensimmäinen näistä on myös ajallisesti varhaisempi: se palautuu aikaan, jolloin yksilö on vasta muodostamassa omia toimintaa ja ideaaleja määrittäviä samaistuksia. Tavallisesti ihminen kehittää nk. yliminän, super-egon, joka on sisäistynyt säätelyjärjestelmä siitä mikä on sallittua ja suvaittua, ja mikä puolestaan sopimatonta ja säädytöntä. Tämä tapahtuu lapsuudessa, n. 5-6 ikävuoden paikkeilla. Yliminän muodostuminen tapahtuu siten, että lapsi aluksi identifioituu hänelle tärkeisiin esikuviin – esim. vanhempiin tai muihin hänen elämässään merkittäviin aikuisiin. Näiden puheista ja teoista lapsi kuin tallentaa malleja itselleen siitä, miten tulisi toimia. Sittemmin, mikäli psyyken kasvukehitys on suotuisa, ideaaleja kuvaavista mielikuvista tulee yhtenäinen muodostelma – yliminä.

Estyneisyyteen johtavista kehityskuluista ensimmäinen sijoittuu kyseiseen aikakauteen ja on seurauksena tilanteesta, jossa yliminää ei muodostu, vaan nämä ideaalimallit jäävät vaikuttamaan kuin irrallisina ja erillisinä entiteetteinä. Siten ne säilyttävät lapsenomaisen ehdottomuutensa, eikä joustamisen varaa ole samassa määrin kuin nk. oidipaalisen yliminän muodostumisen myötä olisi. Ilman varsinaisesti yhteinäistynyttä yliminää, nämä lapsuudessa omaksutut mallit vaikuttavat aina aikuisikää myöten henkilön sisäisessä sääntöjärjestelyssä. Ne toimivat kuin autoritaarisen hallinnon säännöt ja lait: näin saa tehdä, noin ei saa tehdä – eikä tästä poiketa. Se mikä voidaan sallia muille - katsoen, että on täysin luonnollista että nämä toimivat kuten toimivat - voi olla mahdotonta sallia henkilölle itselleen. Kyse ei ole järkiperusteista, vaan vaihtoehdottomuudesta: koska tietyt ideaalimielikuvat on omaksuttu osaksi itseä, ei ole vaihtoehtoa toimia toisin. Sveitsiläinen psykoanalyytikko Germaine Guex (2015) on kirjoittanut, että hänen kokemuksensa mukaan tällaisten pinttyneiden ideaalien hoitaminen on analyysissa suhteellisen helppoa, koska yhteys esikuvana toimineeseen lapsuuden vaikuttavaan henkilöön on varsin selvä. Voisi sanoa, että vaivattoman tunnistamisen myötä päästään nopeasti oikeille jäljille.

Toinen estyneisyyden muoto on ominaista nk. neuroottiselle psyykenstruktuurille (joka on myös ”normaalein” psyykenstruktuuri). Struktuuri tarkoittaa tässä sitä mallia, jonka mukaisesti yksilön mieli toimii erityisesti suhteessa oireenmuodostukseen: karkeasti jaoteltuna ihmiset oireilevat pääsääntöisesti joko kehollaan, teoillaan (tähän lukeutuu myös ihmissuhteet) tai sisäisesti, mielessään. Erityisen ominaista estyneisyys on nk. pakkoneuroottiselle struktuurille. Pakkoneuroottista estyneisyyttä on vaikeampi kuvata, koska se ei ole yhtä varhaista perua kuin edellä kuvattu ideaaleihin liittyvä estyneisyys ja on myös siksi monitahoisempi muodostelma. Yhteen lauseeseen tiivistettynä tällaista estyneisyyttä voisi sanoa itsehallinnan välineeksi, jonka tarkoitus on hillitä ja pitää kurissa – suorastaan poissa – yksilössä vaikuttavia haluja. Stereotyyppeihin vetoava esimerkki voisi olla mies, jota hänen kumppaninsa yrittää ’herätellä’ monenlaisin keinoin ilmaisemaan haluaan. Silloin ei edes ärsyttäminen riitelyyn ole tabu, kun suuttuminen koetaan edes joksikin – siis paremmaksi kuin tunteiden hiljainen, tasainen mitäänsanomattomuus. Syy miehen halun ilmaisemattomuuteen ei tällöin ole kuitenkaan sen puuttuminen, vaan siihen kohdistuvat sisäiset kiellot, jotka estävät sen ilmentämistä.

Estyneisyyden tyypit

Erilaisista estojen muodostelmista on psyykkiseen uupumiseen perustuva estyneisyys esiteltävä ensin, sillä se eroaa muista estoista. Tällainen uupuminen on seurausta tilanteesta, jossa henkilö kuluttaa niin merkittävissä määrin henkisiä voimavarojaan jonkin tunteen (affektin) torjumiseen, ettei hänellä enää ole käytettävissään riittävästi energiaa orientoitua muihin toimiin. Esimerkiksi henkilö, joka on omaksunut käsityksen ettei hän saa todella suuttua ja olla vihainen, voi päätyä uupumuksen tilaan aina sen jälkeen, kun hän on joutunut tilanteeseen tai olosuhteisiin, jotka herättävät hänessä raivoa. Koska tämä raivostuminen on hänelle henkilökohtaisella tasolla kielletty asia, se on tukahdutettava. Tukahduttaminen vaatii pinnistelyjä, jotka verottavat käytettävissä olevaa psyykkistä kapasiteettiä. Raivostumista, jota ei koskaan tapahdu, seuraa uupuminen. Vain uupuminen on havaittavissa oleva ilmiö – sen voivat nähdä ja myöntää sekä henkilö itse, että ulkopuoliset. Tukahdutetun affektin olemassaolo, sen luonne ja syyt miksi se ei ole hyväksyttävä kokemus, jäävät pimentoon. Ja vaikka tällainen yhteys tunnistettaisiin ulkopuolisen toimesta ja kerrottaisiin henkilölle itselleen, joka sen saattaisi tunnustaakin todennäköiseksi, ei vaivaa olisi vielä voitettu: kyse ei ole järkiperäisestä mekanismista, jota voitaisiin hallita kuin valokatkaisinta.

Ennen kuin paneudun esittelemään estojen tarkempia ilmenemismuotoja, voisin tässä kohden mainita mielenkiintoisesta yksityiskohdasta, jonka Vanheule (2001) nostaa esiin Freudin kirjoituksesta ”Leonardo DaVincin lapsuudenmuisto”, koskien yksilön ajattelunkehitystä osana luonteenmuodostumista. Tyypillisesti tietyssä vaiheessa lapsuutta joutuvat seksuaalisuuteen liittyvät pohdiskelut (”research”) torjutuiksi (arvelen kyseisen ajankohdan sijoittuvan oidipaali- ja latenssi-iän taitteeseen). Tästä torjuntaprosessista seuraa yksi kolmesta mahdollisesta kohtalosta näihin seksuaalisuuteen liittyviin pohdiskeluihin kytköksissä olevalle”tutkimisvietille”: joko a) ajattelu itsessään seksualisoidaan, jolloin siitä tulee pakonomaista ja ’loputonta’; b) seksuaalisuuteen kohdistunut tutkiva kiinnostus muuntuu (sublimaation myötä) uteliaisuudeksi (”curiosity” – siis oppimishalu, tietämisenhalu jne.), tai c) em. tutkimushalu torjutaan, kokonaisuudessaan, jolloin uteliaisuus tulee eston (kiellon) alaiseksi ja tämä voi vaikuttaa rajoittavasti älyn vapaaseen käyttämiseen. Valitettavasti en muista, kirjoittiko Freud tarkempaa kuvausta siitä, mitkä tekijät vaikuttavat lopputuloksen määräytymiseen.

Huomionarvoista kohdassa ”c” on se, että eston kohteena ei ole pelkkä konkreettinen, fyysinen teko, vaan ajatteleminen. Siis psyykkisen alueen toiminto. Paremman vertauskuvan puuttuessa vetoan vesi-ilmapallometaforaan: ensimmäisessä vaihtoehdossa se kuin poksahtaa mielen sisällä, levittäen sisältönsä ylt’ympäriinsä, saaden kaiken ajattelun toimimaan sisältönsä kantajana – kuin värittyneenä pysyvästi sillä, mitä pallossa oli täytteenä. Toisessa vaihtoehdossa pallo pysyy suljettuna, mutta siihen tehdään pieni reikä, josta sisältö voi päästä ulos sopivana, hallittuna virtana – ja joka tekee uteliaisuudesta ja siitä juontuvasta oppimisesta yhden mielihyvänlähteen muiden joukossa. Kolmannessa vaihtoehdossa pallo laitetaan lukittuun arkkuun ja sijoitetaan ullakon pimeimpään nurkaan. Siinä missä seksuaalisuuden (väliaikainen) torjuminen voidaan nähdä osana toivottavaa kehityskulkua, on ajattelemisen ja uteliaisuuden päätyminen saman kohtalon alaiseksi vähintäänkin traagista.

Jatkakaamme sitten varsinaiseen aiheeseen, eli tavanomaisiin estoihin. Käytän pohjana sekä Vanheulenin artikkelia, joka käsittelee neuroottista estyneisyyttä siten kuin Freud ja sittemmin Lacan katsoi niiden toimivan, että myös Freudin alkuperäistä aihetta koskevaa kirjoitusta ”Esto, oire ja ahdistus” (jota parhaillaan tutkiskelen ja joka löytyy mainiosta suomennoskokoelmasta ”Kirjoituksia psykoanalyysin teoriasta ja käytännöstä”. Suosittelen yleisemmistä perustiedoista kiinnostuneita lukijoita tutustumaan sivulta 61 alkavaan artikkeliin ”Psykoanalyysi”).

Siispä: havaittavia estyneisyyden seurauksia, kuten Freud (2013, 98) ne on listannut:

1: libido kerta kaikkiaan katoaa, ja tätä tulosta pidämme puhtaana estona;

2: toiminnon suoritus heikkenee;

3: suoritus vaikeutuu erityisehtojen takia ja muuttuu, koska se kääntyy muihin päämääriin;

                      4: suoritus ehkäistyy varmistustoimenpiteiden takia;

5: suoritus keskeytyy ahdistuksen voimistumisen takia, jos suorituksen alkamista ei käy estäminen;

6. jälkikätinen reaktio, joka vastustaa suoritusta ja koettaa peruuttaa tapahtuneen, jos toiminto kaikesta huolimatta suoritettiin”

Laitetaan perään vielä seuraava sitaatti Freudilta (2013, 99):

                      ”Työkyvyn estymää hoidetaan useimmiten erillisoireena; siinä mielihyvä vähenee tai työsuoritus heikkenee tai ilmenee reaktionilmiöitä, kuten väsymystä (pyörrytystä, oksentelua), kun asianosainen pakotetaan jatkamaan työskentelyään. Hysteriassa työnteko joudutaan keskeyttämään, koska esiintyy elin- ja toimintohalvauksia, joiden jatkuminen estää työsuorituksen. Pakkoneuroosi häiritsee työskentelyä kääntämällä huomion jatkuvasti muualle ja haaskaamalla aikaa ylimääräisiin viivytyksiin ja toistoihin.”

Viimeisin kohta on erityisen mielenkiintoinen nk. tarkkaavaisuushäiriön oireisiin liittyen, kuten myös edeltäneen listauksen ensimmäinen, toinen, kolmas ja viides kohta.

Vanheulen (2001) listaus, joka perustuu em. Freudin listaukseen, kuuluu puolestaan seuraavasti (suom. allek.):

                    ”1: toiminnon suorittamisesta saatavan mielihyvän vähentyminen,

                      2: toiminnon edellyttämän suorittamiskyvyn vähentyminen,

                      3: toiminnon suorittamisen keskeytyminen ahdistuksen ilmaantumisen myötä,

4: negatiivisten reaktioiden ilmaantuminen (esim. ahdistus) kun henkilö on velvoitettu suorittamaan toiminto [em. väsymys, pyörrytys, oksettaminen],

                      5: toiminnon vaikeutuminen siihen liittyvien olosuhteiden vuoksi,

                      6: toiminnon estäminen [tai estyminen – ”prevention”] turvallisuustekijöiden vuoksi”

Viimeisimmän kohdan turvallisuustekijät tarkoittanevat pakkoneurootikoille tyypillisiä menetelmiä eli fyysisiä tai mentaalisia toimia, joita käytetään turvallisuudentakaajina – joskus rituaalinomaisesti – ja joiden tarkoitus on pitää jotakin poissa sekä (olo)tilanne hallinnassa. Joidenkin yksilöiden on esimerkiksi tapana on pyöritellä geometrisiä kuvioita mielessään, laskea kaikenlaista näkemäänsä tai muuta vastaavaa, joka ”pitää mielen kiireisenä”. Oleminen itsessään voi olla pelottavaa, etenkin jos se koetaan tyhjyytenä.

Sivuhuomautuksena käsilläolevaan aiheeseen liittyen mainittakoon, kuinka kyseenalaisena voi nähdä nykyisen buddhalaisten oppien ihannoinnin: anorektisena paastoajanakin kunnostautuneen Buddhan menetelmä pyrki halusta irtaantumiseen, joka on sen saman tavoitteen ultimaalinen huipentuma, kuin mihin pakkoneuroottikko pyrkii vaatimattomimmissa mittasuhteissa omilla spesifeillä estoillaan – siis halun kitkemiseen, jotta se ei pääsisi vaikuttamaan itsessä. Halu on jotain voimakasta, joka vaatii toimimaan, rationaalisuudesta piittaamatta  – ja siksi se on varsin epämiellyttävä tekijä yksilölle, joka tahtoisi kokea olevansa ”herra omassa talossaan”.

Mutta, nyt takaisin aiheeseen. Eston pirullisimpaan funktioon. Eli itserankaisuun. Kyse on asetelmasta, jossa onnistumiseen - jonkin tavoitellun tavoittamiseen ja saamiseen – johtava toiminta estyy sen vuoksi, että tämä onnistuminen on kiellettyä. Se ei sovi yliminälle. Tilanne on kuin Kekkosen kanssa kalaretkellä: jos huomaisit, että nyt on koukussa valtava vonkale, olisi parempi nykäistä siima poikki kuin vetää saalis ylös ja ottaa vastaan ne sanktiot, jotka moisesta menestymisestä seuraisivat. Samoin on laita egon ja yliminän välillä: egon on parempi jättää onnistumatta, jotta se säästyy konfliktilta suhteessa yliminään. Kielletyn toiveen täyttyminen, mikä se sitten onkaan kyseisellä yksilöllä, ei käy päinsä - se on saanut tabun aseman. ”Sopimattoman” menestyksen saavuttamisesta voi seurata sairastuminen tai kyvyttömyys työskennellä. Menestyminen voidaan myös kokea - tiedostamattoman tasolla – oidipaalisen toiveen täyttymyksenä: jonkin sellaisen tavoittamisena tai saamisena, jota ei pitäisi saada, koska se kuuluu ”itseä ylemmälle” henkilölle – äidille tai isälle. Tämän potentiaalisiksi ilmentymisen alueiksi voisi ajatella niin parisuhteen, avioliiton, raskauden ja lasten syntymän, kuin myös työssä menestymisen.

Tähän lienee hyvä laittaa tauko, ettei tekstistä tule aivan mahdottoman pitkä.

”Olet elämäsi velkaa minulle…”

Jos ihmiselle annetaan lahja, jotain mitä hän on pyytänyt tai mitä hänelle halutaan antaa lahjoittajan toimesta, ei lahjan saajan katsota jäävän tästä velkasuhteeseen antajaan nähden.

Jos ihmiselle annetaan jotain ja sanotaan, että nyt olet minulle velkaa, täytyy saajan olla joko pyytänyt kyseistä asiaa, tai halunnut sitä. Ajatellaan kuolemanvaarassa olevaa ihmistä, joka ei halua kuolla: hänet pelastetaan ja tämän seurauksena henkilö kokee, että on ”elämänsä velkaa” pelastajalleen. Miksi? Koska hän ei halunnut kuolla ja on kiitollinen pelastetuksi tulemisestaan.

Ajatellaanpa nyt ihmistä, joka on kuolemassa ja haluaa kuolla. Hänet pelastetaan. Onko hän elämänsä velkaa pelastajalleen? Entö tekikö pelastaja tekonsa itsensä tai jonkin suosimansa moraaliperiaatteen vuoksi, joka ei salli muiden tappaa itseään? Jos hän teki sen jonkun toisen puolesta, ajatellen, ettei olisi hyväksi jos tämä henkilö kuolee, koska se vaikuttaisi toisiin ihmisiin, kuka on tällöin velkaa? Ei varmastikaan pelastettu yksilö.

Jos ihminen kokee olevansa elämänsä velkaa jollekin, tulisiko hänen elää elämänsä kunnianosoituksena tälle ihmiselle? Tai pyrkiä vuorostaan auttamaan häntä, pelastamaan hänet? Tulisiko hänen olla valmis uhraamaan oma elämänsä velanhaltijan puolesta, hänen hyväkseen?

Minusta on äärimmäisen perverssiä, kun käytetään sanontaa ”olet elämäsi velkaa minulle” vanhempien toimesta, äitien tai isien. Silloin lapsen elämä ei ole hänen elämänsä, vaan vanhempien.

Ja ainoa tapa maksaa tuo velka, päästä siitä eroon, on kuolla.

Ymmärtäisin sanonnan, mikäli lapsi pyytäisi syntyä – pyytäisi elämäänsä.

Mutta, jos annan sinulle jotakin ja sanon, että nyt olet minulle velkaa, voit kieltäytyä siitä ja ilmoittaa, ettet halua sitä, tai et halua joutua velkasuhteeseen minuun nähden. En siis voi antaa sinulle jotakin näin – minun täytyisi antaa se lahjana, jos haluaisin, että saisit sen.

Enkö olisi aikamoinen kusipää, jos antaisin jotain mistä et voi kieltäytyä, ja sen johdosta pitäisin sinua velallisena koko elinikäsi, koska et voisi korvata sitä mitenkään etkä päästä siitä eroon? Muistuttaisin siitä kuitenkin aina, kun minusta tuntuisi, että sinun pitäisi se nyt jälleen muistaa.

Tämän vuoksi katson, että vanhempien ei pitäisi milloinkaan puhua näillä sanoilla lapsilleen: ”olet elämäsi velkaa minulle…”

Thou shall not / cannot / must not

”Inhibition”, estyneisyys. Estot.

Mitä ne ovat? ”Inhibition is imaginary”, tuli jostain luettua. Ja sekös on mielenkiintoista! Sillä kyse on silloin mielikuvista, vastauksista kysymyksiin ”mikä minä olen”, ”millainen minä olen” ja ”millainen minä en ole”. Tämän – ’inhibition belongs to imaginary’ – pitäisi tehdä estoista ja estyneisyyksistä varsin alistuvaisia nykyyän suosituille yksinkertaisille hoitomuodoille, jotka perustuvat terapeutin suorittamaan suggestioon ja asiakkaan samaistumiseen häntä hoitavaan henkilöön (esim. ratkaisu-/voimavarakeskeinen ”terapia”; interpersoonallinen malli; tavanomaisten psykologien hoitomenetelmät). Estyneisyyden periaatteiden selvittämisestä tulee kuitenkin astetta mielenkiintoisempaa, kun jätetään suggestiohoidot sikseen ja otetaan huomioon tekemättä-jättämisen toinen puoli: sen saavuttama tavoite ja ’sekundaarihyöty’.

Yksinkertaisimmillaan tilanne olisi seuraavanlainen:

-          ”En voi tehdä [asiaa X] – se on minulle aivan mahdotonta!”

-          ”Mitä hyötyä tästä sinulle on, ettet voi tehdä [asiaa X] ?”

-          ”Mitä tarkoitat? Eihän siitä minulle mitään hyötyä ole, vaan kärsin siitä aivan kauheasti, aina ja ikuisesti!”

-          ”Niinhän sinä sanot, mutta onhan siitä jotain hyötyä oltava, jotta jätät sen mielummin tekemättä kuin tekisit sen.”

-          ”Mutta minä en voi tehdä sitä! Se on minulle aivan mahdotonta! En pysty puhumaan/liikkumaan silloin, kun minun pitäisi tehdä se!”

-          ”Entä mitä sinä silloin mahdat säilyttää itselläsi, kun jätät asiasi tekemättä tai sanomatta? Mitä jätät antamatta jollekulle toiselle – joko läsnäolevalle henkilölle tai vain mielessäsi olevalle mielikuvalle, jota kannat mukanasi itsestäsi tai jostakusta toisesta?”

-          ”Mitä tarkoitat?”

-          ”Saatko sillä tavalla pidettyä itsesi samanlaisena, muuttumattomana, kun jätät tekemättä [asiaa X] ? Saatko ehkä jotain sopimatonta mielihyvää siitä, että jätät antamatta tai näyttämättä toiselle [asiaa X] – mutta et tietenkään tohtisi myöntää tätä salaista iloasi, ehkä et edes itsellesi? Mitä jos oletkin mieluummin estojesi vanki, kuin antaisit itsesi nauttia kaikesta mitä haluaisit tehdä?”

-          ”Tarkoitatko, että tekisin tarkoituksella sen, etten voi tehdä [asiaa X] ?”

-          ”Sinähän teet sen tarkoituksella – jokin osa sinua - muuten ei olisikaan mitään estoa. Kysymys on siitä, miksi teet niin?”

-          ”En minä tiedä.”

-          ”Enkä minä. Mutta jos haluaisimme saada vastauksen tuohon kysymykseen, olisi meidän tarkasteltava näiden petollisen selvien ”haittojen” sijsta niitä hyötyjä, mitä toimintatapa antaa sinulle itsellesi. Niin konkreettisia hyötyjä, kuin myös mentaalisia hyötyjä.”

-          ”Mitä tarkoitat mentaalisilla hyödyillä?”

-          ”Toimimattomuus voi säästää sinua syyllisyydentunnoilta, tai se voi antaa sinun pitää kiinni mielikuvastasi koskien sitä, millainen olet ja millaisena haluat nähdä itsesi – vaikka tämä mielikuva olisi sinulle itseasiassa jopa haitaksi ja tuottaisi kärsimystä, kun koet sen rajoittavan elämääsi ja vapautta nauttia asioista. Syyllisyydentunto ja kärsimys voivat myös itsessään olla ”mieluisia” asioita; harmittelu ja itsensä soimaaminen ovat toisinaan myrkkyä, josta elämme – ei siis myrkkyä laisinkaan, vaan juuri sille hetkelle tarpeellista ravintoa.”

-          ”No tuota en mielelläni myöntäisi, mutta olen kyllä havainnut tietyissä ihmisissä taipumusta siihen ja ihmetellyt, saavatko he siitä jotain nautintoa vai mistä on kyse. Ehkä minussakin voisi tapahtua samaa jossakin tilanteessa, en tiedä. Mutta entäpä ne konkreettiset hyödyt?”

-          ”Kun jotain ei voi tehdä, ei tarvitse myöskään kohdata kyseisen tekemisen tai sen yrittämisestä seuraavia tunteita, niitä jotka tulisivat onnistumisesta tai epäonnistumisesta, mahdollisia pettymyksiä tai iloja. Eihän ilo ja onni ole mitenkään itseisarvoisesti ehdottoman myönteisiä asioita, ne voivat olla myös vieraita ja pelottavia. Tai ne voidaan kokea itseltä kielletyiksi – joko yleensä, tai joissain olosuhteissa. Samoin, jos tekee jotain mikä aikaisemmin on koettu ’mahdottomaksi’, täytyisi muuttaa käsitystä itsestä – siitä mihin on kykenevä ja siitä mikä on itselle sallittua – sekä myös tämän toiminnan tarjoamista mahdollisuuksista, siis siitä, mitä kaikkea nyt tarjoutuu mahdolliseksi, kun estyneisyys on poissa ja teko on mahdollinen. Esto ei ole vain erillinen lukittu huone - yksi irrallinen asia - vaan siitä avautuu uusia näkymiä, tilaisuuksia ja polkuja kuljettavaksi. Esto toimii kuin lukittuna ovena, joka pitää itsen erossa jostakin, sekä tämän jonkin ulkopuolella, erossa itsestä. Se voi olla jotain hyvin mieluisaakin, jota pidetään poissa.”

-          ”Siis esto suojelisi joltakin?”

-          ”Eikö se toimi niin aina? Se suojelee joltakin uhkaavalta, joka voisi toteutua tai jota jopa toivotaan toteutuvaksi. Miten edes olisikaan estyneisyyttä, jos ei olisi aluksi halua, jota vastaan se voisi kohdistua? Ihminen haluaa jotakin, mutta se on häneltä kiellettyä – siksi hän kokee, ettei voi tehdä sitä. On kaksi vaikuttavaa voimaa, halu ja kielto. Toive tehdä ja olla tekemättä - toimia ja olla toimimatta. Ketä ja mitä tarkoitusta nämä tekijät mahtavat palvella?”

-          ”Mitä tarkoitat ”kenellä”? Voiko kyse olla kenestäkään muusta kuin henkilöstä itsestään?”

-          ”Tietysti voi. Kun ihminen on omaksunut käsityksen, että jostakin asiasta nauttiminen on sopimatonta ja kiellettyä, se on tapahtunut samaistumalla esikuviin, omaksumalla näiden sanoja siitä mikä on sallittua ja arvokasta ja mikä ei ole – riippumatta siitä, millaista mielihyvää yksilö itse noista toimista saisi ja miten ne palvelisivat hänen omia, yksityisiä halujaan. Jos kielto on liian voimakas, ei halun voida sallia toteutua. Toiminnasta estynyt ihminen on kuuliainen käskylleen olla tekemättä niin kuin hän haluaisi tehdä.”

-          ”Hänellä on siis mielikuva siitä, mikä on sallittua ja mikä ei – ja jokin teko ei ole sallittua, vaikka haluaisi niin tehdä?”

-          ”Nimenomaan - koska haluaisi niin tehdä. Jokin estää häntä ja siksi on syytä selvittää, miksi tämä esto on olemassa ja miksi se on niin voimakas, että henkilö mielummin noudattaa sitä kuin toimisi toisin – siis toimisi vapaasti oman halunsa mukaisesti.”

-          ”Mutta eikö haluaminen voi itsessään olla väärin? Vaikkapa tappamisen halu? Vahingoittamisen halu? Eikö niiden kohdalla ole parempi, että on estynyt?”

-          ”On tehtävä ero haluamisen ja toiminnan välille. Jonkin asian haluaminen on eri asia, kuin sen toteuttaminen – aina on voitava haluta, mutta lainkuuliaisuus ja siihen kannustavat rangaistukset toimivat yleisinä esteinä halujen vapaalle ilmaisulle. Mutta tappamisesta on jokseenkin turha puhua estyneisyyden yhteydessä, sillä harva lienee todella yrittänyt saada itseään tappamaan jotakuta ja epäonnistunut siinä siksi, että koki olevansa sisäisesti estynyt siihen. Jotta voisi todeta olevansa estynyt tappamaan, täytyisi olla kokenut tilanteen, jossa sen yrittäminen on ollut sekä mahdollista että oma halu on ollut suuntautunut siihen – enemmän kuin toisen ihmisen elämän säilyttämiseen ja teosta seuraavien rangaistusten välttämiseen. Mutta, jos ihminen ei voisi edes ajatella tappavansa tai satuttavansa toista, vaikka kuinka olisi ärsyyntynyt tai tullut loukatuksi, olisi kyse vielä vaikeammasta estyneisyydestä: ajattelun estyneisyydestä. Silloin pelkät ajatukset – mielikuvat – olisivat kiellettyjä, ja ihminen ei voi edes kuvitella haluavansa jotakin. Jos nämä aseteltaisiin vakavuusjärjestykseen, niin ajattelemisen ja toivomisen estyneisyys on paljon rajoittavampi, kuin pelkkää toimintaa koskeva estyneisyys.

-          ”Mitä silloin tapahtuu, kun ihminen on estynyt edes ajattelemasta sitä, mitä haluaa?”

-          ”Siitä seuraa oireita: masennukseksi nimitetty mielentila on yksi mahdollinen seuraus, joka seuraa usein siitä, ettei voida ajatella vihaisia tai onnettomuudesta tyytyväisiä ajatuksia jotakuta ihmistä kohtaan tai tämän kuoleman jälkeen. Tavanomaisin ja arkipäiväisin seuraus ajattelemisen estyneisyydestä lienee kuitenkin se, että ihminen alkaa toteuttamaan näitä kielletyksi koettuja halujaan piilossa itseltään, siis tunnustamatta edes itselleen, että toimii vaikkapa vihamielisesti ja satuttavasti silloin, kun tekee niin. Toiset voivat tämän kyllä huomata, vieläpä varsin selvästi, mutta henkilö ei itse sitä myönnä – se olisi hänelle ”aivan mahdotonta” myöntää, kuten estynyt ihminen toteaisi jonkin teon suorittamisen suhteen.”

-          ”Eli estoja on sekä konkreettisella, toiminnan tasolla, että myös henkisellä, psyykkisellä tasolla – ja nämäkö toimivat samalla tavoin, johtuvat samoista asioista?”

-          ”Kyllä ja ei. Toimintaa koskevassa estyneisyydessä on erään omalaatuisen piirteen mahdollisuus: halu olla toimimatta siksi, ettei toinen saisi halulleen tyydytystä. Silloin kyse on turhauttamisesta, turhauttamisen halusta. ”Jätän sinut kuin nallin kalliolle”-kuvaisi tätä mentaliteettiä. Toisessa on silloin havaittu ja tunnistettu jokin halu, mutta tätä halua ei tahdota täyttää – sen sijaan halutaan, että se jää toteutumattomaksi. Syy voi olla siinä, että toivotaan tämän toisen halun ’jatkavan elämistään’ - joka on myös syy moniin parisuhteissa ilmeneviin tuskaisuuksiin) - tai syynä voi olla se, että koetaan nautintoa siitä, ettei toinen saa sitä, mitä hän haluaisi. Silloin voi olla väärin puhua estyneisyydestä, mutta sopii kysyä, voiko tuollaisen halun omaava henkilö toimia toisinkaan – voisiko hän halutessaan antaa toiselle sen, mitä tämä toinen haluaa? Vai onko se yhtälainen mahdottomuus, kuin estyneen ihmisen ’toimia toisin’, siis tehdä se mikä on häneltä kiellettyä.”

-          ”Estyneisyys voi siis olla seurausta sisäisistä, omaksutuista kielloista, tai omasta halusta olla toimimatta.”

-          ”Niin, ainakin näistä. Lisäksi on mahdollista, että toimintaa pidetään kiellettynä siksi, ettei tahdota kohdata omaa halua – siis toimintaan ohjaavaa impulssia, motiivia ja sen elämistä. Aivan kuin sanottaisiin, että ’en halua tehdä sitä – saattaisin nauttia siitä’.”

-          ”Entä mihin tämä kaikki oikein perustuu?”

Se on jo toinen juttu kerrottavaksi…