Estosta torjutun paluuseen

Noniin. Nyt on ”Esto, oire ja ahdistus” luettu ja muistiinpanojakin kertyi nelisenkymmentä sivua. Katsotaanpa mitä sieltä löytyikään.

Ensin Freudin määritelmä eston ja oireen erosta: ”Kielekäyttömme puhuu estosta, kun toiminto on vain heikentynyt, ja oireesta, kun toiminto on muuttunut epätavallisesti tai kun siitä seuraa jotakin uutta.” (s.97) Vanheule käyttää esimerkkinä hoviin saapuvaa runoilijaa, joka näkee kauniin Ladyn: hän ei voi, vaikka haluaisikin, naida tätä – niinpä runoilija laulaa Ladylle. Toiminnan kohde pysyy ennallaan, mutta pyrkimys muuttuu naimisesta laulamiseksi. Tai, runoilija voisi lausua jotain ruususta, joka toimisi metaforisesti Ladyn korvikkeena. Mutta, mikäli kyseinen miekkonen ns. jäätyisi eikä pystyisi sanomaan sanakaan, tai vielä selkeämmin, ei pystyisi edes astumaan hoviin tietäessään että Lady on paikalla, olisi kyse oireellisesta estosta. Näitä jälkimmäisiä voitaisiin nimittää epätavallisiksi estymisiksi – siis oireiksi – kun taas aiemmat olisivat vain toiminnon tavallisia muunnoksia tai sublimaatioita. Freudin sanoin: ”Estolla on erityissuhde toimintoon (Funktion), eikä esto välttämättä merkitse mitään sairaalloista; toiminnon normaaliakin rajoittumista voidaan nimittää estoksi eli estymäksi. Sitä vastoin oire tarkoittaa nimenomaan sairaalloisen prosessin vaikuusta. Esto voi siis olla oirekin.”

Mistä sitten tietäisi, milloin kyse on oireesta ja milloin ei? Eikö jokainen ole vallan kykenevä keksimään hetkessä – kun tilanne niin vaatii – järkevänkuuloisia syitä ja selityksiä, miksi jotakin ei nyt haluta, sovi tai kiinnosta tehdä? Sivustaseuraaja voi helposti näitä kuulleessaan todeta, mielessään, että ”jaa-a, haiskahtaapi selittelyltä”, mutta silloin kun kyseessä on yksilön subjektiiviset perustelut, ei niitä käy kiistäminenkään; on turha väittää että ”haluaisit kyllä”, jos toinen väittää, ettei halua. Siispä silloin oma havainto jätetään kertomatta, ja annetaan toisen tuudittautua (enemmän tai vähemmän valheeksi tiedostettuun) uskoon, että lausuttu rationaalinen argumentti on otettu todesta tai hyväksytty validiksi. Tätä kutsutaan rationalisoinniksi, jonka arkikielinen vastine lienee selittely. Selittely-rationalisointi onkinegon eräistä perusfunktioista: tärkeintä egolle on pitää käsitys itsestä ’intact’ (”not damaged or impaired”).

Joten, kuinka ihminen voi saada tietoonsa, milloin hän narraa itseään ja muita, tai milloin toinen henkilö – oli tämä sitte ystävä tai asiakas – käyttää rationalisointina peitelläkseen sekä itseltään että toiselta tekojensa (tai tekemättömyyksiensä) todellista luonnetta? Miten selvittää se, onko kyseisessä tapahtumassa ollut halu jotakin kohtaan, jota ei ole voitu toteuttaa sisäisten estymien painostuksesta (tai painostuksen uhasta – koska tämä sisäinen tuomio nähdään vaarana, jota tulee vältellä) ja milloin sitä vastoin kyseessä on ollut halu olla tekemättä jotain, koska sitä ei haluta? Tilannetta voi vielä mutkistaa vertaisryhmän ja tätä vastaavien sisäisten ideaalien vaikutus: joko uskotellaan, että halutaan jotain (koska muutkin näyttävät sitä haluavan tai arvostavan sensuuntaista haluamista), tai uskotaan itsekin, että halutaan jotain (ideaali), mitä ei lopulta oikeasti halutakaan.

Omissa havainnoissani aiheen suhteen luotan yleensä siihen, että tuollainen rationalisointi esitetään tietyllä tavalla: henkilö kertoo sen kuin irrallaan edeltäneestä emotionaalisesta tilastaan, melkein kuin palauttaisi mieleensä ulkoaopitun vastauksen tenttikysymykseen – joka kuitenkin ilmaantuu spontaanisti ja intensiteetillä. Tuolloin kasvonilme ja puhetapa muuttuvat, aivan kuin henkilö vetäytyisi perustelun ajaksi aiemmin vallinneesta kontaktista (suhteessaolon tavasta) ulkomaailmaan ja ihmisiin, ja asettaisi näkymättömän kilven itsensä ja ulkopuolisen väliin; tuo kilpi saa manifestin ilmaisunsa ilmeessä, äänessä ja sanoissa. Sen tarkoitus on myös suojella henkilöä itseään siltä, mitä hän pyrkii pitämään piilossa ulkopuoliselta maailmalta: kyse on jostain sellaisesta itsessä, mitä ei tunneta, tai ei tunnisteta, ja joka koetaan vieraana myös itselle. Eikä tätä halutakaan tuntea - saati sitten tunnustaa. Periaatteessa silloin, kun vastaus – jota ehkä ei niinkään usein ole edes pyydetty tai kysytty, vaan joka tarjotaan siitä huolimatta, aivan kuin se pitäisi saada ilmoille – tuntuu kuuntelijasta liian nopealta, liian täsmälliseltä tilanteeseen tai asiaan nähden, on omien kokemusteni mukaan perusteltua aavistella tiedostamattomien tekijöiden osuutta tapahtumiin.

Tällaisen reaktion voi havaita silloin, kun henkilö on tehnyt jotain itselleen tiedostamattomasta motiivista lähtöisin olevaa, ja jota ei kuitata naurulla (naurun ollessa yksi purkautumisväylä torjutuille impulsseille). Kuvitelkaamme esimerkin vuoksi pariskunta, jonka suhteen alkuaikoina mies ihaili kumppaninsa kauneutta vertaamalla tätä klassisessa veistoksessa kuvattuun jumalattareen, ja myöhemmin, vaikkapa vuosipäivänä, hän osti kyseistä jumalatarta esittävän pienikokoisen veistoksen lahjaksi naiselleen (vai itselleen? Olen äärettömän huono hankkimaan lahjoja, ja näköjään yhtä huono keksimään lahjaesimerkkejä). Kuluu muutama vuosi, ja eräänä päivänä miehen ollessa poissa kotoa on nainen siivoillut heidän yhteistä kotiaan, pyyhkinyt veistoksen pölyistä, mutta sen sijasta, että hän olisi laittanut sen takaisin sille vakiintuneelle paikalleen kirjahyllyn päälle, hän on jättänyt sen keskelle olohuoneen pöytää. Miehen tullessa kotiin tämä huomaa sen samantien ja kysyy, miksi veistos on keskellä olohuoneen pöytää? Nyt, koska esimerkin luonteen vuoksi voimme määritellä, että syy tähän virhetekoon on meille tuttu ja se on seurausta naisen kaipauksesta; hän on yksin ollessaan ajatellut, kuinka hänen miehensä ei enää näytä tuntevan samanlaista intohimoa ja kiinnostusta, kiintymystä häntä kohtaan. Kuitenkaan siivouksen aikana nainen ei ajatellut – tietoisesti – veistosta ja sen historiaa, mutta tiedostamattaan hän käyttää sitä symbolina: se mitä hän on ajatellut ja mitä hän kaipaa, tiivistyy tuon veistoksen esillepanossa. Tämän ”viestin” voisi kääntää vaikkapa ”muistatko, kuinka minä olin sinun jumalattaresi?” tai ”katso, sinun jumalattaresi on tässä – edessäsi”. Miehelle – joka ei esimerkissämme osaa tulkita näitä viestejä – näkyy vain pöydälle unohtunut veistos. Nainen, joka on vastuussa tuosta viestistä (vaikka ei sitä itse tiedostakaan) vastaa joko häkeltymällä ja punastumalla erheestään (ts. tunnistaa siinä olleen jotain muutakin kuin vain ’unohtaminen’), nauramalla asialle viattomana erheenä, tai keksimällä selityksen – rationalisaation – jolla ei ole mitään konkreettista perustaa (siis, se ei ole pidempiaikaisen, syy-seuraussuhteita käsittelevän pohdinnan tulosta): ”ah, niin, laitoin sen siihen koska minusta tuntuu ettei sen paikka ole enää hyvä, sille pitää keksiä uusi paikka, koska ajattelin että tuo kirjahylly joutaa lähteä tuosta”, tai jämäkämmin, ”se on tarkoituksella siinä” - vaikka ei ollutkaan. Ehkäpä neljäs vaihtoehto olisi harmistuminen, omasta unohduksesta, mutta nimenomaan suhteeton harmistuminen: erona on se, että jos jokin muu esine olisi jäänyt laittamatta takaisin paikoilleen, se ei tuottaisi juuri minkäänlaista reaktiota, mutta esine, joka on ollut omien torjuttujen tai esitietoisten impulssien välineenä, tuottaa tunnereaktion – voisi sanoa, ’vastareaktion’. Yleisemmin tämä merkitsee sitä, että kun ihminen on harmistunut tai vihoissaan jostakin, mille ei näytä olevan mitään ’järkevää’ syytä – että jotain tuon tunteen oikeuttavaa tapahtumaa tai sanottua voisi nimetä, tai että henkilö voisi sen edes itse tunnistaa – on kyseessä tiedostumattomasta juontuvat tuntemukset. Tätä ei kuitenkaan sovi tulkita siten, että ’syy’ olisi loukkaantuneessa tai harmistuneessa osapuolessa, koska tilanne on monimutkaisempi: jos henkilö itsekään ei tiedä, mistä oikein loukkaantui, niin eikö tämä tekijä ole myös hänen vaikutuspiirinsä ulottumattomissa? Voiko silloin syyttää henkilöä – tai odottaa hänen suhtautuvan ’järkevästi’ omiin tunteisiinsa – jos hänellä itselläänkään ei ole pääsyä niiden juurille? Saati mitään mahdollisuutta hallita niitä?

Muiden merkitysten ohella tähän ’vieraaseen’ meissä, joka vaikuttaa elämäämme ja ihmissuhteisiimme, viittasi Lacan termillään ”Other”, Toinen: se on jotain, mikä on meissä, mutta joka on meille itsellemmekin vierasta – ulkoa tullutta, kuin meihin takertunutta (…mutta, joka on syystä tai toisesta, annettu tarttua matkaamme tai jopa suorastaan poimittu mukaan).